Muolaan kylät
Muolaa oli väkirikas kunta, jossa oli lähes 12 000 asukasta vuonna 1939. Vuosisatojen aikana Muolaaseen oli syntynyt suuri määrä kyliä, ennen kaikkea pitäjän lukuisten järvien ja jokien rantamille. Viipuri-Pietarin junaradan valmistuminen pitäjän lounais- ja länsiosaan 1800-luvun lopulla käynnisti siellä uusien kylien rakennushankkeita ja elvytti radan läheiset vanhat kylät satojen asukkaiden taajamiksi. Toinen suurempi kyläkeskus oli Kyyrölä lähikylineen, joissa asui pääasiassa venjäjänkielistä väestöä. Näiden suurempien kyläkeskusten lisäksi Muolaasta löytyi yli 60 nimettyä kylää.
Kun Muolaasta puhutaan, puhe kiertyy lähes aina jonkin kylän maisemiin. Kerrotaan tarinoita ”oman kylän” asukkaista, heidän historiastaan ja kohtaloistaan. Mielikuvissa liikutaan kylän kujasilla, pelloilla, metsissä ja järvillä. ”Maisemat muodostuvat paitsi siitä, minkä voimme omin silmin nähdä, myös siitä, mitä meille on kerrottu. ”, sanoi Päivi Paloposki Muolaan juhlien juhlapuheessaan 2022. ”Meihin kaikkiin on kerrostunut paikkoja, jotka ovat merkinneet paljon tuntemillemme ihmisille. Ja vaikka emme olisi niitä välttämättä edes nähneet, ovat ne meillekin sen vuoksi merkityksellisiä.”
Muolaalaisten Seura otti tehtäväkseen koota kuvaukset ja tarinat Muolaan kylistä yksiin kansiin ja julkaisi vuonna 2022 kirjan Meill enne Muolaas, kylät ja asukkaat. Kirjaan koottuihin kyläkuvauksiin voi tutustua tällä sivustolla. Painetussa teoksessa on tarinoiden lisäksi kyläkohtaiset kartat ja asukasluettelot.
Sisällysluettelo
Ala-Kuusaa
Ala-Kuusaan pieni kylä sijaitsi Kuusaan kylän keskustasta Kirkkorantaan johtavan tien varrella ja
kylässä oli noin 20 taloa. Kyläkeskus sijaitsi Romun mäellä ja kylän koulu oli rakennettu Kuusaan
kylään, Ylä-Kuusaan puolelle. Koulun opettajina ennen talvisotaa toimivat Saimi Iivanainen, Tyyne
Montonen ja Eero Rahikainen. Eero Rahikainen oli toisen polven opettaja. Hän oli taitava
moukarinheittäjä ja kuulantyöntäjä, jonka urheilutunneilla poikia juoksutettiin noutamaan painavat
kuulat ja moukarit heittopaikkana toimineelta pellolta. Talvisodan jälkeen Eero Rahikainen toimi
opettajan työn ohella Suojeluskunnan paikallispäällikkönä ohjaten ja harjoituttaen muolaalaisia
poikia.
Kylän asukkaiden pääelinkeinoja olivat maanviljelys ja kalastus. Kylän pellot sijaitsivat kylätien ja
Kannilanjoen välissä pitkin Kannilanjoen länsivartta. Merkittävää suoviljelystä harjoitettiin
naapurikylän Paakelin alueella. Tunnetuimmat kalastajat olivat Esa Paajanen, Jooseppi Raaska, Esa
Susi ja myös Moiniemen kylän asukkaat Rämön veljekset.
Nykyisellään Ala-Kuusaa on pääasiassa kesänviettoaluetta, jossa on runsaasti jo Neuvostoliiton
aikana rakennettuja pikkumökkejä hyvin hoidettuine puutarhoineen. Joitakin suomalaistaloja on
jäljellä. Erikoisin ja helposti havaittava entinen suomalaisasutus on Kukkosen talon navetan
korkean kiviperustuksen päälle ilmeisesti sotien jälkeen pystytetty datša.
Kuusaan eli Klimovon keskustasta Muolaan kirkkorantaan eli Pravdinoon johtava Ala-Kuusaan
kautta kulkeva kylätie on hiekkapintainen ja ajoittain hyvinkin huonokuntoinen. Tietä kuormittavat
ja kuluttavat raskaat ajoneuvot, jotka kuljettavat rehua Ala-Kuusaan pelloilta Klimovon ja Ylä-
Kuusaan maitotiloille.
Hanttula
Hanttulan kylä sijaitsi Vuotjärven pohjoisrannalla, noin viidenkymmenenkolmen kilometrin päässä Viipurista kaakkoon. Kylän ja samalla Muolaan kunnan raja kulki Vuotjärvessä, jonka vastapäinen eteläranta oli jo Kivennavan kuntaa. Lähimmät naapurikylät, Soittola ja Karhula, sijaitsivat Hanttulan tavoin Vuotjärven pohjoisrannalla. Kylän länsilaitaa sivusi Valkjärven maantie ja kauempana pohjoisessa naapurina oli Lehtokylä. Aikoinaan Vuotjärven alue kuului Kivennapaan. 1500-luvulla Kivennapa tunnettiin Hanttulan pitäjänä ja kirkkokin sijaitsi Vuotjärven pohjoisrannalla Hanttulan kylässä. Venäläiset sotajoukot tuhosivat 1500-luvun lopussa kirkon, ja seuraava kirkko rakennettiin Kivennavan linnavuorelle ja pitäjän nimi vaihtui Kivennavaksi. 1600-luvulla Vuotjärven alue liitettiin Muolaaseen. Vielä 1900-luvulla Hanttulan kylässä kutsuttiin erästä peltolohkoa kirkkotarhaksi. Kylän asukkaat joutuivat 1700-luvun alussa alkaneella ja 1800-luvun loppupuolelle jatkuneella lahjoitusmaakaudella Pällilän hovin alaisuuteen. Kun tämä vaihe jäi taakse, kylä vähitellen elpyi. Ja 1930-luvulle tultaessa kylässä oli taloja jo parisenkymmentä. Ne sijaitsivat Vuotjärvestä nousevan rinteen päällä, Soittolasta Karhulan kautta Lehtokylään johtavan kylätien varrella. Hanttulassa, kuten monissa muissakin Kannaksen kylissä, maanviljelys ja karjanhoito oli pääasiallinen toimeentulon lähde. Kun Vuotjärven vedenpintaa 1930-luvulla laskettiin perkaamalla sen Kirkkojärveen johtavaa laskujokea, kyläläisten peltoalue kasvoi järven pohjasta kuivatetulla ranta-alueella kymmenillä hehtaareilla. Viime sotien jälkeen Hanttulan kylässä toimi suuri lehmäsovhoosi, mistä suurin osa Vuotjärven ympäristön asukkaista sai elantonsa. Neuvostoliiton romahduksen myötä sovhoosi ajettiin alas, mutta 2000-luvun puolella toimintaa on taas ryhdytty elvyttämään ja alueelle on noussut uusia rakennuksia. Pääportin vieressä on pieni kauppa, josta saa ostaa maitotuotteita. Navetta-alueella on ollut hirsitalojen rakennustoimintaa. Hanttulan alueelle on rakennettu uusia taloja varsin vähän ja sieltä puuttuvat suuret vapaa-ajantalot, joita muun muassa Soittolaan on noussut. Vuotjärveen, nykyiseltä nimeltään Volotšajevskoje ozero, laskevalla rinteellä on toiminut yksi pieni kauppa.Harvola
Harvolan kylä sijaitsi Yskjärven etelärannalla, linnuntietä noin viisi kilometriä Muolaan
kirkkorannasta etelään. Läheisimpiä naapurikyliä olivat Sormula ja Vesikkala, joiden väliin Harvolan
asutus keskittyi. Harvolan alue ulottui järven rannasta seitsemän kilometrin pituisena, mutta vain
muutaman kilometrin levyisenä kapeana suikaleena aina Ilolan ja Soittolan kylien rajoille saakka.
Alueen eteläpäässä sijaitsi laaja Äimissuo, mutta muutoin eteläosa oli lähes asumatonta metsää,
jonka läpi kulki Viipurista Pietariin johtava kantatie. Siltä tieltä erkani kylätie kohti Yskjärven
rannan peltoaukealla sijainnut kylän keskustaa.
Harvolan pinta-alasta suurin osa eli noin 560 hehtaaria oli metsää. Peltoa ja niittyä kylällä oli
puolet vähemmän eli noin 280 hehtaaria. Juhannusta kylän väki vietti Kokkoahon mäellä kokkoa
ihaillen ja pirukkeita poltellen.
Harvolassa oli lukuisia Toukkarin suvun taloja. Tahvo Toukkarin kerrotaan hankkineen kylään
ensimmäisen radion, ja kylän lapset saivat käydä Toukkarin tuvassa kuuntelemassa Markus-sedän
lastenohjelmia. Toisen Toukkarin talossa räätälöitiin kyläläisille vaatteita. Hätösillä oli pieni
suutarinverstas ja Räikkösen talossa Kuhasen mäellä sekatavarakauppa, josta haettiin myös talojen
posti. Kylän etelälaidassa sijaitsi Uschanoffin saha- ja mylly ja sen takana Paijan talo. Lapset
paimensivat lehmiä Soittolan kylän liepeillä Väärämäessä asti ja ajoivat niitä hakaan Sormulan
suuntaan Ostolaan.
Harvolan kylä ja sen naapurikylät Sormula ja Vesikkala muodostivat yhteisen Yskjärven koulupiirin,
joka oli perustettu jo vuonna 1906. Kiertokoulua kylässä pidettiin Toukkarin talossa. Ensimmäinen
koulutalo vuodelta 1907 jouduttiin rakentamaan tulipalon jäljiltä uudelleen jo muutaman vuoden
kuluttua. Koulu sijaitsi Harvolasta Sormulaan johtavan kylätien varrelle Sormulan puolelle. Juhana
Pöllä oli siellä opettajana vuodesta 1929 ja Rauha Kuparinen vuodesta 1932, kumpikin talvisotaan
saakka. Rauha Kuparinen toimi ahkerasti myös Sormulan Marttayhdistyksessä ja Juhana Pöllä oli
innokas raittiusasian edistäjä. Yskjärven koulutalo jouduttiin polttamaan talvisodan alkaessa,
koulun sauna säilyi kuitenkin ehjänä.
Harvolan väki evakuoitiin läntisempään Suomeen heti talvisodan alkaessa 1939. Alue vallattiin
takaisin jo 1941, ja kyläläiset pääsivät seuraavina vuosina palaamaan sodasta kärsineelle
kotiseudulleen, jossa he aloittivat korjaus- ja jälleenrakennustyöt.
Välirauhan aikana Sormulan ja Harvolan kylien rajalle oli ilmestynyt leveä hakkuuaukio, jolle oli
vedetty valtavankokoinen suurjännitelinja. Tämä aukio on edelleen nähtävissä. Harvolan kylässä ei
nykyisin ole asutusta, ja sinne Sormulasta tuleva tie kiertyy kylän entisiltä sijoilta takaisin Viipurin
Pietarin tielle. Kylän rakennusten myötä on kadonnut myös sen nimi eikä alueelle ole annettu
uutta venäjänkielistä nimeä.
Hattula, Lavola ja Retukylä
Hattulan kylä sijaitsi noin viisi kilometriä Muolaan kirkolta Kirkkojärven rantaa myöten etelään johtavan tien molemmin puolin aivan Kirkkojärven tuntumassa. Järven vastarannalla oli Telkkälän kylä. Tie jatkui Hattulan kylästä etelään edelleen Retukylän ja Lattulan kautta Väärämäki-Punnus tielle lähelle Kirkkojärven eteläpäätä. Hattulan kylästä käytettiin myös nimeä Rasi tai Rassi. Nimen alkuperänä pidetään sukunimeä Rasi tai Rassi. Toinen versio nimen alkuperästä esittää sen liittyvän viranomaisten käyttämiin pitkiin rautarasseihin, joilla etsittiin heinä- ja olkikuormien sisään piilotettua salakuljetuslastia, jopa henkilöitä. Tie etelästä Muolaan kirkolle ja siitä edelleen Kuusaaseen oli vanhan Viipuri-Pietari valtatien suuntainen, joten houkutus salakuljetukseen lienee ollut olemassa, joten tarinan todenperäisyyttä ei ole syytä kyseenalaistaa. Hattula oli vireä kylä, jossa ennen sotia vaikutti kuulu hevosmies, seurakuntamies, säästöpankkimies ja kirkon isäntä Otto Himanen. Hänen maatilansa sijaitsi kirkolta tulevan tien ja järven välissä, ja se oli hyvin rakennettu ja viljelty. Kylän kauppias oli Esa Toikka, jonka kauppa sijaitsi kirkolta tultaessa tien oikealla eli lännen puolella. Hattulassa asui Himasen lisäksi vahvoja sukuja, sellaisia kuin Sintoset, Rutaset, Kultaset ja edellä mainitut Toikat. Hattulan kansakoulu perustettiin vuonna 1920 ja koulu aloitti toimintansa vuokrahuoneissa syksyllä 1921 Palsan talossa. Oma koulutalo valmistui vuonna 1930. Se oli moderni rakennus, tehty sementtitiilistä ja varustettu keskuslämmityksellä. Koulupiiriin kuuluivat Retukylän, Hattulan ja Lattulan kylien lapset. Opettajana toimi ennen talvisotaa Lyydia Ratilainen. Hattulan kylässä asui ennen sotia 24 perhettä ja noin 150 henkilöä. Kylä oli vilkas ja elinvoimainen. Pääasiallinen toimeentulo saatiin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, mutta kylässä oli myös osaavia hevosmiehiä ja kauppamiehiä. Tuomas Sintosen kerrotaan käyneen myymässä lumppuja Loviisan ja Porvoon tienoilla ja oppineen näillä kauppareissuillaan puhumaan auttavasti ruotsin kieltä. Talvisodassa kylästä vetäydyttiin Muolaan kirkolla oleviin asemiin jo joulukuun alussa. Hyökkäävälle viholliselle ei jätetty käyttökelpoisia tiloja, joten koko kylä tuhoutui talvisodassa. Jatkosodan aikana kylään palattiin vaiheittain vuosien 1941 ja 1942 aikana ja aloitettiin jälleenrakennustyöt, jotka sitten katkesivat Neuvostoliiton suurhyökkäykseen kesäkuussa 1944. Tänä päivänä Hattulan kylän järvenpuoleinen ranta on rakennettu täyteen suuria ja komeita loma-asuntoja, jotka jakautuvat useampaan lomakylään. Myös kylän peltojen puolelle on rakennettu ja rakentaminen näyttää jatkuvan voimakkaana. Kotiseutumatkoilta tuttu uintireissu Rutasen rannassa ei enää onnistu, sillä kaikki alueen lomakylät on tiiviisti aidattu ja vartioitu. Suomalaisajasta ei muistuta enää muu kuin Otto Himasen navetan kivirauniot, jotka sijaitsevat keskellä eteläistä Lehtokylän lomakylää. Tien toisella puolella oleva pusukivi on myös vanhalla paikallaan. Hattulan lomakylän asukkaat ovat pääosin nuoria tai keski-ikäisiä varakkaita pietarilaisia. He ovat erittäin kiinnostuneita alueen suomalaisesta historiasta. He järjestivät alueen ja Muolaan historian esittelytilaisuuden Muolaalaisten Seuran edustajalle vuonna 2018 ja osallistuvat Muolaan kirkolla järjestettyihin yleisötilaisuuksiin. He ovat myös yhdessä Pravdinon eli Muolaan kirkonkylän kauppiaan Žanna Kopnovan kanssa oma-aloitteisesti järjestäneet Muolaan kirkkomaan hoitotalkoot suomalaisten ollessa koronan vuoksi estyneinä matkustamaan Venäjälle.
Heimala
Heimalan kylä sijaitsi Muolaan Kirkkorannasta Valkjärvelle kulkevan maantien pohjoispuolella Lehtokylän ja Sakkalilan välissä. Kirkkojärven eteläpäästä oli Heimalan kylään noin 5 kilometriä. Heimalan kylä kuului osana Muolaan Ylämaahan, joka oli yhteisnimitys Lehtokylän koulupiirin alueella sijainneille Lehtokylän, Jaarilan, Kallaisten, Heimalan, Selolan, Pihkalan ja Sakkalilan kylille. Lehtokylän koululle oli Heimalasta matkaa 2,5 kilometriä ja kirkolle maantietä pitkin 12 kilometriä. Lehtokylän jo vuonna 1890 valmistunut koulu tuhoutui talvisodassa. Takaisinpaluun aikaan koulua pidettiin Sakkalissa Juvosen talossa. Paijan kauppa sijaitsi Heimalassa Valkjärven tien varrella. Heimalan pikkukylän asukasmäärä on ollut kautta aikojen varsin pieni. Vuoden 1645 talotiedoissa Heimalassa oli kolme taloa, joiden ympärillä pellot sijaitsivat. Suuret nälkävuodet 1600-luvun lopulla ja Suuri Pohjan sota 1700–1721 harvensivat pienen kylän asutusta, ja niinpä vuonna 1728 asukkaita olikin vain kuusi. Heimalan kylästä on käytetty myös Heimola-nimeä, jolla ilmeisesti viitataan laajempaan alueeseen, sillä Suomen Sukututkimusseuran eräissä luetteloissa 1700-luvulta mainitaan kylään kuuluvaksi yli 30 sukunimeä. Heimalan kylän vanhimpia sukuja olivat siellä jo 1600-luvulta lähtien toiseen maailmansotaan saakka asuneet Virolaiset. Suvun nykyjälkeläisille on arveltu, että Heimalan Virolaisten suvun esivanhemmat olisivat alun perin muuttaneet Virosta. Virolainen nimisiä asukkaita löytyy lukuisten kannakselaisten pitäjien historiikeista jo 1500- luvulta, muun muassa Äyräpäästä. Heimalan kylästä oli kauniit näkymät ympäri Muolaata. Muolaan suuri kirkko ja Kirkkojärvi sen alapuolella näkyivät selvästi paljaalla silmällä ja kauempana lännessä välkähteli Yskjärvi. Kirkkaina päivinä saattoi nähdä jopa Kyyrölän kirkon kupolien loistavan auringossa. Etelässä sijainneesta Vuotjärvestäkin näkyi pieni osa. Vuonna 1939 Heimalan kylässä oli 16 tilaa. Kylän kokonaispinta-ala oli vuonna 1936 noin 300 hehtaaria, josta peltoa oli 68 hehtaaria, niittyä 50 ja metsää 183. Muutama tiloista peltoineen sijaitsi Valkjärvelle menevän maantien varrella ja muut maantieltä erkanevan kylän kujasten molemmin puolin. Kyläläisten kellarit sijaitsivat Kuoppainmäellä. Kujasten päässä oli Myllyoja, josta Jatkosodan aikana Heimalaan palanneet kyläläiset joutuivat hakemaan juomavetensä siihen saakka, kunnes talojen kaivot tyhjennettiin ja puhdistettiin niihin työnnetystä rojusta. Myllyojan takana Telkkälän kylän suunnassa sijaitsivat kyläläisten niityt, joiden kautta kulki oikopolku Kirkkojärvelle. Sitä pitkin päästiin Kirkkojärven rantaan pesemään pyykkiä, uimaan ja hevosia uittamaan. Myös Muolaan kirkolle kuljettiin rannalta vesitse. Kun kylän pellot olivat talojen yhteydessä, kuljetusmatkat jäivät lyhyiksi ja hoitaminen oli vaivattomampaa. Pellot olivat hiekkamulta- ja multamaita, joita oli helppo viljellä, ja ne kasvoivat hyvin. Myös Kitasuota käytettiin viljan viljelyyn ja sinne rakennettiin latoja. Suolla kulkeville hevosille piti kuitenkin tehdä laudankappaleista suokengät, jotta kaviot eivät olisi vajonneet pehmeään maahan. Maanviljelys oli pääasiallinen toimeentulo. Sen tuotteita, esimerkiksi varhaisperunaa, käytiin hevoskyydillä myymässä aina Viipurissa asti, jonne oli matkaa noin 70 km. Heimalasta Viipuria kohti lähdettiin jo edellisenä päivänä tai yön selkään, jotta ehdittäisiin aamun torimyyntiin. Tarvittaessa yövyttiin tutuissa taloissa matkan varrella. Nykyisin Heimalan kylässä ei ole paikallisten asutusta eikä rakennuksia. Pellot ovat osin metsittyneet ja kesannolla pitkään olleet pellot kasvavat jättiputkea.Himala
Himalan kylä sijaitsi Punnusjärven rantamilla, heti Punnusjärvestä Kirkkojärveen laskevan Punnusjoen eteläpuolella. Kylä ja sen seitsemän taloa mainitaan jo 1550-luvun verokirjoissa. Kylää voi hyvällä syyllä kutsua Himasten kotipesäksi, vaikka tuoreimman tiedon mukaan tuon suvun varhaisimpien asuinpaikkojen tiedetäänkin löytyvän Laatokan Mantsinsaarelta. Himasten lisäksi kylän varhaisimpia asukkaita olivat Revot ja Saavaset. Kun päästiin syksyyn 1939, kylässä oli reilut kolmekymmentä taloutta ja evakkoon marras- joulukuun vaihteessa vuonna 1939 lähteneitä asukkaita noin 150. Himalan naapurikyliä olivat Telkkälä ja Myhkyrilä. Himalan-Telkkälän koulu perustettiin vuonna 1907. Koulu aloitti vuokrahuoneistossa ja oma koulutalo valmistui 1910. Koulu sijaitsi Himalan ja Telkkälän kylien rajamailla kuivalla kankaalla. Koulupiiriin kuuluivat Himalan lisäksi Oravalan, Saavolan, Myhkyrilän ja Telkkälän kylät. Ennen talvisotaa koulun opettajina toimivat Karoliina ja Iivari Hyytiäinen. Himala oli maanviljelyskylä viljavine aukeineen. Sen talot olivat Punnusjärven vesien laskun myötä saaneet runsaasti uutta viljelysmaata. Maanviljelys ja karjanhoito kehittyivät hyvin Suomen itsenäistyttyä. Kylässä toimi maatalon yhteydessä Ville Seppäsen kauppa ja posti. Juho Kuisma omisti vesimyllyn sekä pärehöylän ja sirkkelisahan. Punnusjärven ja läheisen Kirkkojärven kalaisat vedet toivat lisäansioita. Kuuluisimpana kalastajana mainitaan Ludvig Himanen, Niemen Ludvig. Ludvigilla ja kylän laidalla asuneella räätäli Juho Suokkaalla oli myös yhteinen saha ja moottorimylly. Himalan Nuorisoseura Riennon talo oli pystytetty talkoovoimin vuosina 1931–1932. Rakennus oli siirretty Himalaan Terijoelta. Yhdistystoiminta kylässä oli vilkasta. Nuorisoseuratoiminnan lisäksi siellä toimivat Japanin lähetysseura, Marttayhdistys ja Suojeluskuntajärjestö. Myös partiopoikatoiminta oli aktiivista opettaja Hyytiäisen aikana vuosina 1928–1940. Talvisodan rintamalinja, Mannerheim-linja, kulki Himalan kylän pohjoispuolella, Punnusjoen takana. Kylä toimi linnoitusvaiheessa suomalaisten muonavarastona ja kiinnosti näin sotaan valmistautuvan Neuvostoliiton ilmavoimia. Sodan sytyttyä kylän alue oli hyökkäävien neuvostojoukkojen taistelukentän välittömässä yhteydessä asemasodan ajan joulukuusta 1939 helmikuulle 1940. Kun suomalaiset vetäytyivät omalle puolustuslinjalleen Punnuksen kylään, ei Himalan kylän rakennuksia jätetty ehjinä hyökkääjille. Taisteluiden aikana loputkin rakennuksista tuhoutuivat. Karjalaan palattiin jatkosodan aikana 1941–1944 ja aloitettiin jälleenrakennus. Tilapäisistä asunnoista ehdittiin muuttaa pysyvämpiin asuntoihin ennen toista lähtöä kesän 1944 suurhyökkäyksen alta. Kylään oli rakennettu myös asevelitaloja ja siellä toimi mm. sahalaitos jälleenrakennustyön tarpeisiin. Tänä päivänä Himalan kylästä on vaikea löytää merkkejä entisestä suomalaisasutuksesta. Tuhoutuneiden rakennusten perustuksista on koottu kivikasoja entisille sijoilleen, joten niiden avulla saattaa pystyä tunnistamaan suomalaistalojen paikkoja. Ludvig Himasen navetan ja asuinrakennuksen perustukset ovat alkuperäisillä paikoillaan. Alueen pellot ovat viime vuodet olleet aktiivisessa viljelykäytössä ja loma-asutus on lisääntynyt.
Hotokka
Hotokan kylä on vuosisatojen aikana rakentunut Muolajärven pohjoisrannalle. Tuolla alueella on ilmeisesti ollut jo esihistorialliseen aikaan ihmisasutusta, sillä arkeologit ovat löytäneet sieltä jälkiä, jotka viittaavat kivikautisten metsästäjien tai kalastajien leiripaikkaan. 1800-luvun asukkaista tunnetuin oli Abram Patja, joka oli kunnallismies ja myös valtiopäivien edustaja. Leipäsuon tienhaarassa oli Sunisten vauras tila. Hotokan läntisemmästä osasta, Ylä-Hotokasta, oli noin 35 kilometrin matka Viipuriin. Ylä-Hotokan Lammaslahdessa, Muolajärven rannalla toimi ennen sotia Uschanoffin raamisaha. Asukkaiden pääasiallinen elinkeino oli maanviljelys. Varsinainen Hotokan kylä, Ala-Hotokka, sijaitsi noin puolitoista kilometriä Ylä- Hotokasta itään. Hotokan kylään oli vuonna 1890 rakennettu koulu ja myöhemmin nuorisoseuran talo. Hotokan kylässä toimi ennen autojen käyttöönottoa Viipurin kävijöiden hevosten syöttöpaikka. Kalarikas Muolajärvi tarjosi kyläläisillä erinomaiset kalavedet. Pitkin järven rantaa sijaitsi useita Venäjän vallan aikaisia huviloita, mm. valtioneuvos Nikolai Sokolovin huvila. Pieni Hotojoki laski kylän läpi Muolajärveen. Nimi viittaa mahdollisesti sukulaiskielissämme siintyvään majavaa tarkoittavaan sanaan hod. Mannerheim-linjan betonilinnakkeet sijaitsivat Hotokan ja naapurikylä Muolaankylän välissä, ja tämän takia alue oli talvisodan taistelukenttänä. Alkuvaiheessa se toimi takana olevana tukialueena, sittemmin myös varsinaisena taistelukenttänä. Helmikuun puolivälissä 1940 Suomen armeija joutui vetäytymään alueelta ja puna-armeija pääsi Hotokkaan. Kesällä 1940 ensimmäiset neuvostoasukkaat jo asettuivat kylään, mutta joutuivat lähtemään jo seuraavana vuonna. Entiset suomenaikaiset kyläläiset alkoivat palailla Hotokkaan vuonna 1942. Koulurakennus oli säilynyt, vaikkakin vahingoittuneena. Koulu remontoitiin ja syksyllä alkoi opetus, tuttu opettaja Frans Heininen oli kuitenkin jäänyt eläkkeelle 1940. Sotatoimien päätyttyä alkoi neuvostoasutuksen toinen vaihe. Hotokan kylässä aloitti Skorohod-tehtaan huoltotila ja vuonna 1948 Hotokan kylän nimeksi tuli Severnaja. Leningradin alueen poliittisessa toimeenpanevassa komiteassa nimi kuitenkin muutettiin Streltsovoksi, Hotokkaan haudatun tiedustelijasotilas K. V. Strelsovin muistoksi. Vuonna 1949 Streltsovoon perustettiin kolhoosi, joka myöhemmin yhdistyi Voshod-nimiseen kolhoosiin. 2000-luvulla Streltsovo on muuttunut huvila- asutusalueeksi. Suomen ajalla rakennettu koulu on edelleen jäljellä, tosin hyvin heikkokuntoisena. Koulun lähistöllä ollut 1918 sankarivainajien muistomerkki on kadonnut, sen paikalla on neuvostoaikaisen lasten kesänviettorakennuksen rauniot. Kylän keskustassa on jäljellä pari vanhaa suomalaistaloa, Santakankaan talo ja osa sen navetasta, sekä viipurilaisen kauppias Moskvinin entinen huvila. Hotojoki on kutistunut pieneksi, vaikeasti havaittavaksi puroksi. Puoli kilometriä kylän keskustasta Pietarin suuntaan sijaitsee vanha suomalaishuvila, jonka osaomistajana on isoisänsä kautta muolaalaisjuurinen Lasse Zilliacus. Hänen talonsa on hyvässä kunnossa ja lähes alkuperäisessä ulkoasussaan. Vuosina 1942–1944 tämä huvila toimi myös väliaikaisena kouluna. Kylässä on nykyisellään kaksi elintarvikekauppaa, jotka pääosin palvelevat loma-asukkaita. Järven ja päätien varrelle on rakennettu venäläisiä luksushuviloita, muualle pienempiä datšoja ja mökkejä. Ylä-Hotokan puolella toimii pieni maidonjalostuslaitos. Entisen lehtori Zilliacuksen talon maastossa ja vanhan valtatien pohjoispuolen metsikössä toimii venäläinen nuorisoleiri. Viipurin ja Pietarin välisestä valtatiestä ollaan 2020-luvulla tekemässä moottoritietä ja tämä tulee todennäköisesti muuttamaan niin liikenneolosuhteita kuin tienvarren näkymiä. Vanhalta valtatieltä Hotokkaan johtavasta Leipäsuon risteyksestä kylään on matkaa noin seitsemän kilometriä.
Ilola
Ilola oli kylä Suulajärven pohjoisrannalla. Nykyään sen nimi on Ovsjanoje ja se kuuluu Viipurin piiriin, Raivolan kuntaan eli Roštšinoon. Suomelle kuuluessaan Ilola sijaitsi Muolaan eteläosassa Kivennavan ja Kanneljärven vastaisella rajalla noin 13 kilometriä Muolaan kirkonkylästä Kirkkorannasta lounaaseen. Sen naapurikyliä olivat Muolaan puolella lännessä Perkjärvi, pohjoisessa Sormula, koillisessa Harvola ja Soittola. Kivennavan puolella idässä oli Pamppala ja kaakossa Kaukolempiälä sekä Kanneljärven puolella etelän suunnassa Häme. Ilolan kylä sijaitsi hieman syrjässä metsäisten taipaleitten takana. Viipurista Kivennavalle johtaneesta Kantatie 63:sta johti Ilolaan kylätiet Äimisuon länsipuolelta ja eteläpuolelta. Vuonna 1936 Ilolan pinta-ala oli 19 neliökilometriä, josta oli peltoa 258 hehtaaria, niittyä yhdeksän ja metsää 1 605. Ilolan kylän talot sijoittuivat noin viiden kilometrin matkalle Suulajärven koillispuolelle kylätien varrelle, ja kylän pellot sijaitsivat pääasiassa kylätien ja Suulajärven välisellä alueella. Asukasluku oli 270 vuonna 1939. Maatiloja ja muita talouksia oli yhteensä 65. Kyläkeskuksessa sijaitsi kansakoulu, nuorisoseurantalo ja kauppa. Nuorisoseurantalo valmistui talkoovoimin 1910- luvun alussa. Ilolan koulupiiri perustettiin vuonna 1904 ja oma koulurakennus valmistui seuraavana vuonna. Koulupiiriin kuului Ilolan kylän lisäksi Perkjärven kylästä Maisniemen hovin alue, joka sijaitsi Suulajärven länsirannalla. Koulu säilyi ehjänä talvisodasta. Elli Kanttinen oli talvisotaa edeltävänä aikana opettajana Ilolan koulussa. Ensimmäiset kirjaukset Ilolan asukkaista ovat vuodelta 1580, jolloin sen asukkaaksi oli merkitty Olli Ilonen. Iloset asuivat kylässä aina 1700-luvun alun isovihaan asti. Ilosen suku on pystyttänyt muistokiven Ilolan kylälle. Sodan vainoissa kylän asukkaat katosivat lähes kokonaan. Sodan jälkeen kylään muodostui viisi kantatilaa, joista myöhemmin lohkottiin kylän talot. Tila numero yksi oli Reijo Luukan tila. Ministeri, kunnallisneuvos Emil Luukka (1892–1970) oli Ilolasta kotoisin. Hän oli pitkään kansanedustajana ja toimi sotien jälkeen ministerinä kahdeksassa hallituksessa aina 1960-luvulle saakka. Muut tilanomistajat olivat Paavali Hänninen, Tuomas Määttänen, Yrjö Hänninen ja Hannu Rättö. Ennen Venäjän vallankumousta Ilolassa oli runsaasti varakkaiden pietarilaisten kunniakansalaisten kesähuviloita sekä Karjalan kannaksen suurimmaksi mainittu kettutarha. Maanviljelyksen lisäksi kylällä harjoitettiin kalanviljelystä. Yhteisvoimin Suulajärveen istutettiin lohen, siian ja muikun poikasia sekä rapuja. Kuhaa taas lisättiin tuottamalla emokaloja. Lahnoja ja särkiä lisättiin tekemällä niille kuturutoja, eikä Suulajärven särki ollut mikään roskakala, vaan Suulajärven jättiläissärjet olivat laajalti kuuluja. Jatkosodan aikana Suulajärven luoteispuolella sijaitsi sotilaslentokenttä. Kenttä kuului lentorykmentti 3:n vastuualueeseen. Hiekkapohjainen ja pyöreänmallinen kenttä oli asemasodan aikana lentolaivue 24:n tukikohta. Marsalkka Mannerheim vieraili kentällä 27. toukokuuta 1943 onnittelemassa Lentolaivue 24:n henkilökuntaa sen saavutettua 500 ilmavoittoa 9.5. mennessä. Lentokentän muoto on edelleenkin nähtävissä satelliittikuvissa. Ilolan kylään on rakennettu Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän aikana paljon rakennuksia. Viime vuosina on myös rakennettu runsaasti huvilarakennuksia Suulajärven rannalle. Uudisrakentamisen takia entisten asuinpaikkojen löytäminen voi olla haastavaa. Kivennavalta kylään johtava tie on päällystetty, mutta kapea, ja siinä ajetaan kovalla vauhdilla.
Jaarila
Jaarilan kylä Ylämaan eteläosassa sijaitsi Kallaisten ja Lehtokylän eteläpuolella, aivan Kivennavan rajalla. 1550-luvun verokirjoissa Jaarila jo mainitaan ja 1600-luvulla siellä asui ainakin Kagge eli Kakki, jonka sukujuuret ilmeisesti johtivat Kivennavan linnanvoutina aiemmin toimineeseen ruotsalaiseen Kaggiin. Jaarilan kautta kulki kylätie Lehtokylästä Pihlaistenkylään ja tästä tiestä erkani Jaarilan kohdalla tie Vuotjärven rantakyliin Karhulaan ja Hanttulaan. Jaarila on Ylämaan korkeinta aluetta, sen korkeimmilta, yli sataan metriin merenpinnasta kohoavilta mäiltä näkee aina Muolaan länsiosaan Muolajärvelle saakka. Jaarilasta oli matkaa kirkolle kymmenkunta kilometriä. Kylässä oli 40 taloa vuonna 1939 ja vakinaisia asukkaita noin 200 henkeä. Talot sijaitsivat lähekkäin korkealla, mäen päällä kulkeneen kylätien molemmin puolin. Lehtometsät, vihreät niityt ja heinämaat laskeutuivat rinteille. Lähestyttäessä Jaarilaa idästä tultiin ensiksi Kissanmäelle. Kissanmäen aho oli paikka, jossa kuivattiin sammalta ja pidettiin sota-aikana salaisia iltamia, kalenoita. Kissanmäen takaa alkoivat laajat metsäalueet ja Suursuoksi kutsuttu suo, josta oli jaettu palstat kullekin talolle. Sieltä nostettiin kesäisin turvetta ja sammalta, jota kuivattiin ja käytettiin karjan alusina navetoissa. Suursuo oli sikäli erikoinen, että siitä virtasi vesi kahteen suuntaan. Toiseen suuntaan lähtevä oja oli nimeltään Pienristinoja. Sen varrella olivat Heinäsuon niityt sekä Maijaimäki, jossa piilopirtit isovihan aikaan olivat sijainneet. Kissanmäen pohjoispuolella oli Ukonsuo, jossa olivat puolestaan talojen mutapalstat. Sieltä suon ollessa talvisin jäässä ajettiin suuret määrät mutaa viljelysmaiden parantamiseksi. Kissanmäen kainalossa oli runsasvetinen lähde, joka juoksutti kirkasta, kylmää vettä Hopiaojaa pitkin suurempaan Myllyojaan. Myllyoja laski Ronkkelin kivikkojen ja rotkon läpi sekä Pihlaisojan niittyjen halki Myllysulkuun, joka oli Jaarilan sekä Pihlaisten kylän lasten mieluisa uimapaikka. Myllusulusta laskettu vesi pyöritteli Seppäsen myllynkiviä ja pärehöylää. Seuraava paikannimi lounaan suuntaan oli Sopenmäki ja sitten Kouvonhaka, joka oli talvella mainio mäenlaskupaikka. Sitten tulivat Laukonmäki ja Huitunmäki. Sen jälkeen oli Kilkkola, jossa tapahtui suurta huomioita herättänyt maanvieremä, Muolaan mullistus 4.5.1924. Länsilaidalla oli Taivaan rinne, todella jyrkkä mäki. Tästä pohjoiseen päin oli Mullikkoinmäki ja Mansikkamäki sekä Lehtokylästä päin virtaava Myllyoja, joka ei ole sama kuin edellä mainittu Myllyoja. Muistitietojen mukaan tässäkin ojassa olisi ollut joskus mylly. Myllyojan sillalta nousi Lehtokylään päin jyrkähkö mäki, Myllymäki. Mäen päällä oli tasainen aho, jossa pidettiin kylätansseja ja juhannuksena kokkojuhlia. Edelleen kylään päin mentäessä tultiin Tapokolkkaan, josta lähti tie Mullikkomäen kautta Vuotjärvelle. Tapokolkasta kääntyi tie myös ylös Kempinmäkeen ja Pyykönkolkkaan. Siihen taas yhtyi toinen tie, joka tuli varsinaisesti Lehtokylästä Jaarilaan. Tie jatkui läpi kylän ja laski Pihlaisojan notkoon, ylitti Pihlaisojan ja nousi jälleen melkoisen mäen Pihlaisten kylään. Kylän 1930-luvun asukkaista mainittakoon Koistit, Seppäset, Lemmetyt, Kakit ja Närväset. Jaarilan kylässä ei ollut omaa koulua. Lähin kansakoulu sijaitsi Lehtokylässä, jossa ennen talvisotaa opettivat Martti Lehmusvaara ja Irma Pamppunen. Kansakoulun lisäksi kylällä toimi kiertokoulu lähes talvisotaan asti. Kylästä löytyi Seppäsen veljesten myllyn ja höylän lisäksi suutari, seppä, muurari, kirvesmiehiä ja Närväsen vaatturiveljekset. Siellä sijaitsi myös Väinö ja Lempi Närväsen pitämä kyläkauppa. Kauppiaspariskunnan kohtaloksi koitui ryöstömurha asemasodan aikana. Kylän pääelinkeinot olivat maanviljelys ja karjanhoito. Kylän pellot olivat pieniä ja niiden lisäksi oli niittyjä useassa eri paikassa, mikä teki työnteosta aikaa vievää. Pelloilla viljeltiin ruista, ohraa, kauraa ja vehnää. Perunaa viljeltiin joka talossa, muutamissa taloissa aina myyntiin asti, ja se olikin hyvä tulonlähde. Tilojen pienuus laittoi kuitenkin Jaarilan miehet hakemaan monenlaisia ansiomahdollisuuksia kotitilan ulkopuolelta. Talvisodassa Jaarilan kylä tuhoutui muutamaa rakennusta lukuun ottamatta. Asukkaat pääsivät palaamaan vuonna 1941 ja jälleenrakennus alkoi, kunnes lopullinen lähtö tuli 12.6.1944. Sotien jälkeen suomalaiskylästä ei jäänyt jäljelle kuin kivijalat ja lopullinen tuho tuli kesällä 1990, kun kivijalatkin lanattiin pois. Kylän keskellä, Närväsen talon kotipihan kiveen kiinnitettiin vuonna 1999 laatta Jaarilan kylän muistoksi. Kylään oli asutettu vuonna 1945 toistakymmentä perhettä Kirovin alueelta ja perustettu kolhoosi nimeltä Stalinski put, Stalinin tie. Myöhemmin kylä kuitenkin hylättiin ja se jäi vuosikymmeniksi asumattomaksi. Nyt kylän paikalle on noussut lomakylä ja alueelle pääsy on vaikeutunut kylätien päässä olevan vartioidun portin vuoksi.
Kallainen
Kallainen oli pieni idyllinen maalaiskylä Lehtokylän koulupiirin itäpuolella, noin kaksi kilometriä sivuun Valkjärvelle johtavasta maantiestä. Kylä oli erillään muista kylistä ja läpikulkuteistä, siksi sinne
piti aina erikseen ”mennä”. Kylään kuului 17 taloa ja asukkaita lähes sata. Kylän taloista mainittakoon Koistien, Nikkasten, Pyykköjen, Turkkien ja Taipaleen talot. Sijainti oli maastollisesti koulupiirin korkeimpia, 115–120 metriä merenpinnasta, ja näkymät olivat Jaarilan kylän yli kauas etelään ja
länteen. Kylätie Valkjärveen johtavalle tielle kulki koko matkan metsän keskellä. Kylätiestä erkani kaksi tietä Turkinmäelle. Toista niistä käyttivät etupäässä lapset koulumatkallaan, muut kulkivat varsinaista Turkinmäen tietä, jota myöten pääsi myös Heimalan kylään. Turkinmäen lähellä sijaitsi Mutaluosa niminen mutapohjainen metsälampi, joka oli Kallaisten ja Sakkalilan lasten uimapaikka.
Kallaisten kylän kaikki talot sijaitsivat kylätien molemmin puolin. Tien päässä oli kylän viimeinen ja
suurin talo, Taipaleen talo. Taipaleen talossa asuivat veljekset Toivo ja Väinö vaimoineen sekä
Pyykön sisarukset. Talon takana sijaitsivat Kotniityt, jotka olivat Jaarilan kylän yhteisniittyjä, ja niissä
laidunsivat lehmät. Niittyjen takaa pääsi metsien läpi Jaarilan kylään metsätietä pitkin. Kylää ympäröivät lehto-ja havumetsät, jotka olivat hyviä marja- ja sienimaita. Jaarilankin asukkaat
kävivät näillä tienoilla poimimassa mustikoita ja sieniä talvivarastoksi kellareihinsa.
Kylässä 1930-luvulla toimineet Taipaleen saha ja mylly vilkastuttivat osaltaan liikennettä ja elämää kylässä. Saha oli toiminut aluksi Lehtokylässä, lähellä Kallaisten tienhaaraa, Valkjärvelle menevän
tien varrella. 1930-luvulla saha siirtyi Kallaisten kylään. Taipaleen saha oli kyläläisille tärkeä työllistäjä ja myös lähikylistä kävi miehiä siellä töissä. Saha teki jopa vientitavaraa. Se osti maakunnasta puuta, sahattavaksi ja valmiista tavarasta osa kuljetettiin kuorma-autoilla Viipurinlahdelle Uuraan
satamaan, josta se laivattiin vietäväksi ulkomaalaisille ostajille. Pärehöylällä tehtiin kattopäreitä. Myllyssä oli useampi kivipari erilaisiin jauhatuksiin ja ryynin tekoon. Vuonna 1942 takaisinpaluun Kannakselle alettua veljekset rakensivat kiireesti saha- ja myllykoneet. Siten voitiin tyydyttää paluumuuttajien suurta rakennustavaran kysyntää sekä viljan jauhatuksen tarvetta. Kyläläisten toimeentulo perustui sahaa ja myllyä lukuun ottamatta omavaraistalouteen ja
käsityöläisammatteihin. Kallaisissa asunut Toivo Nikkanen valmisti hienoja kärrinpyöriä, jotka olivat
kuuluja niin Muolaassa kuin Valkjärvelläkin.
Vuoden 1871 kartassa ja vanhoissa ruotsinkielisten virkamiesten tekemissä asiakirjoissa esiintyy nimi
Kallais. Kansan käyttämänä muotona on ollut sittemmin Kallainen. Kallaisten kylää kansa on kutsunut
myös 1600-luvulta periytyvällä rinnakkaisnimellä Toukkari, joka johtuu mahdollisesta 1600-luvulla paikalla olleesta Toukkari-nimisestä talosta. Metsäalue Muolaan Kallaisissa on nimeltään
Toukkarinkangas. Muolaan Peikolan ja Harvolan kylissä oli Toukkari-nimisiä taloja. Kallaisten kylässä ei ollut omaa kansakoulua, vaan lapset kävivät koulua kolmen kilometrin päässä olevassa Lehtokylän koulussa. Lehtokylän koulun tuhouduttua talvisodassa koulu siirtyi väliaikaisesti asemasodan aikana Taipaleen talolle.
Talvisodassa Kallaisten kylä tuhoutui osittain ja jatkosodassa lopullisesti. Tänä päivänä kylässä ei ole
asutusta. Kylälle pääsee lähes umpeen kasvanutta tietä pitkin ja joidenkin talojen paikat voi vielä
paikantaa kivijaloista.
Kangaspelto
Kangaspelto (Kanki, Suomen aikaan myös venäläinen nimi Novaja Derevnja, vuosina 1948–2004 Iskra) oli yksi neljästä Viipuri-Pietari maantien varrella sijanneesta Muolaan kunnan venäläisperäisestä kylästä. Vuodesta 1890 vuoteen 1934 nämä kylät kuuluivat Kyyrölän kuntaan. Kangaspelto oli kylistä pohjoisin. Sen naapurikyliä olivat idässä Ylä-Kuusaa, etelässä Sudenoja, Kyyrölä ja Tervola sekä lännessä Muolaankylä. Kyyrölään oli matkaa 8 km ja Muolaan kirkonkylään 11 km. Vuonna 1936 Kangaspellon pinta-ala oli kymmenkunta neliökilometriä. Vuonna 1939 kylässä oli 384 asukasta ja taloja noin 90. Kylän asukkaiden mukaan kylä oli tuolloin ylikansoitettu. Kangaspellon kuten Muolaan kolmen muun venäläisperäisen kylän asukkaiden juuret johtivat alueelle 1700-luvulla asutettuihin venäläisiin maaorjaperheisiin. Ruhtinas Grigori Tšernyšev sai vuonna 1723 tsaari Pietari Suurelta palkkioksi ansioistaan Suuressa Pohjan sodassa kylien alueet läänityksinä. Ruhtinas siirsi sinne Venäjällä omistamiltaan tiluksilta kaikkiaan 20 maaorjaperhettä, joista Kangaspeltoon asettui asumaan 40 henkeä. 1800-luvulla kylään siirtyi myös muutamia suomenkielisiä maanviljelijäperheitä. Kylä rakentui perinteisen venäläiskylän malliin: talot sijaitsivat vierivieressä maantien varressa, päädyt tielle päin ja pellot niiden takana aidattuina kuten puutarhatkin. Kylän maatilat olivat pieniä, tyypillisesti niillä oli hevonen, muutama lehmä, sikapossu ja kanoja, joten lisäansioita piti hankkia muualta. Ennen talvisotaa noin puolet kylän miehistä oli maalareita. Nuoret naiset lähtivät kotiapulaisiksi Viipuriin tai töihin Viipurin makeistehtaalle. Kalastusta harjoitettiin Muola- ja Äyräpäänjärvellä. Kangaspellon asukkaat olivat uskonnoltaan ortodokseja ja seka-avioliitot olivat harvinaisia. Vain kolmella miehellä kerrotaan olleen suomenkielinen vaimo. Kylään siirrettiin vuonna 1921 Kanneljärveltä kirkko, joka nimettiin Kazanin Jumalanäidin ikonin kirkoksi. Vuonna 1930 sen yhteyteen perustettiin hautausmaa. Kirkko, kuten koko kyläkin, tuhoutui talvisodan alussa suomalaisten pioneerien polttamana. Kirkon pääoven paikalla vanhan Viipuri-Pietari maantien varrella on Muolaalaisten Seuran pystyttämä puinen risti. Kuten muissakin Muolaan venäläisperäisissä kylissä, Kangaspellonkin vapaapalokuntatoiminta oli aktiivista ja palokunnantalo oli myös suosittu iltama- ja tanssipaikka. Illanvietoissa kerrotaan olleen jonkun verran erimielisyyksiä suomen- ja venäjänkielisten välillä. Toisaalta kanssakäymistä on kuvattu ystävällismieliseksi niin huvitilaisuuksissa kuin muissakin vapaa-ajan riennoissa. Kylässä oli oma kansakoulu, jossa vuoteen 1935 asti opetus oli pääosin venäjänkielistä. Rosa Meriö ja Sofia Lairio olivat koulun viimeiset opettajat. Koulutalo tuhoutui talvisodassa, jäljelle jäi vain kivijalka rappusineen. Kylässä toimi myös neljä kauppaa, joista suurin oli syksyllä 1939 valmistunut Eino Suokkaan keskuslämmitteinen rakennus. Muita kauppiaita olivat Feodor Borodulin, Aleksei Silov ja K. Isakov. Talvisodan alla kangaspeltolaisten miesten tiedetään käyneen linnoitustöissä Summassa. Kangaspellolla linnoitustöissä oli suojajoukkoihin kuulunut 1. Prikaati. Talvisodassa Kyyrölän kylän alueella ollut, paikkakunnan omista miehistä koostunut Erillispataljoona 4., joka kuului 2. Divisioonaan, joutui Lähteen lohkon Summassa romahdettua helmikuussa 1940 perääntymään väliasemaan Muolajärven pohjoispuolelle. Kylän asukkaiden evakkomatka 1939 vei ruotsinkieliselle lounaisrannikolle. Jatkosodan päätyttyä valtaosa kyläläisistä sijoitettiin Hämeenlinnan alueelle. Kangaspellon kylän rakennuksista ei sotien jäljiltä jäänyt pystyyn kuin muutama, tunnetuimpana niin kutsuttu metsänvartijan talo. Neuvosto- ja Venäjänvallan aikana uutta asutusta ei ole tullut ja hallinnollisesti alue väestöpulan vuoksi liitettiinkin Kyyrölään vuonna 2004.
Kannila
Kannilan kylä sijaitsi Kirkkojärven koillispäässä. Järvi kapeni siellä Kannilanjoeksi laskien Äyräpäänjärveen. Kylän rannanpuoleiset pellot viettivät järveen päin ja olivat kivettömiä, muualla kiviä kyllä riitti. Alueen pitkästä historiasta kertovat sieltä löydetyt kivikaudelle ajoitetut pienet esineet. Pääasiallinen elinkeino kylässä oli maanviljelys ja karjanhoito. Maatalous vaati paljon ihmis- ja hevosvoimia, koneita ei juuri ollut käytettävissä. Hevosvetoinen niittokone oli ensimmäinen askel kohti koneaikaa. Monilla Kannilan taloilla oli peltoja Kannilanjoen varrella Koistilassa, lähellä Peippolan kylää. Myös Äyräpäänjärven lietteellä käytiin kesäisin koko perheen voimin niittämässä kortetta, mikä sitten talviaikana kuljetettiin kotitilalle karjan ravinnoksi. Lehmien maidontuotantoa saatiin lisättyä tällä talviajan ravinnolla. Hevosille korte ei sopinut, joten niille tarjottiin heiniä. Kannilanjoen perkaamisen ja Kirkkojärven pinnan laskun myötä Kannilan kylä sai huomattavasti lisää viljelyalaa järven rannalta ja Kannilanjoen jokivarsiniityltä 1930-luvun alussa. Kirkkojärven pinta aleni tuolloin useita metrejä. Kirkkomatkat Kannilasta Muolaan kirkolle taittuivat kesällä järven yli soutaen tai Kannilanjoen sillan kautta. Talvella kuljettiin järven jäätä tai maantietä pitkin hevosilla tai kävellen. Kannila kuului Peikolan koulupiiriin, joka kattoi Kannilan, Peikolan ja Passilan kylät. Koulu oli perustettu 1918 ja se toimi alkuun vuokrahuoneistossa. Oma koulutalo valmistui vuonna 1921 ja se sijaitsi Kannilan kylästä Punnukseen johtavan kylätien varrella kauniin koivumetsän keskellä. Koko koulun toiminta-ajan sen opettajana toimi Maija Väisänen. Koulurakennus paloi talvisodan aikana. Kannila oli pieni kylä. Talouksia oli 16 ja ne sijoittuivat naapurikylä Peikolan ja Kannilanjoen sillan välille. Tieyhteys kylältä Ala-Kuusaa–Muolaan kirkonkylän tielle kulki Kannilanjoen sillan kautta. Peikolan kautta päästiin kulkemaan itään Punnukseen. Talvisodan rintamalinja kulki Kannilan kylän eteläpuolella ja kylä tuhoutui sodassa lähes 100-prosenttisesti. Kun Karjalaan palattiin syksyllä 1941, asuntoina oli vain tilapäissuojia talvella 1941–1942 ja vielä kesälläkin, jolloin valtion toimesta kylään rakennettiin kesäkäyttöön parakki. Suurin osa kyläläisistä asui siinä kesän 1942, mutta syksyllä monet pääsivät muuttamaan kesän aikana rakennettuihin mökkeihin tai saunarakennuksiin. Kesä 1943 oli voimakasta jälleenrakennuksen aikaa ja silloin valmistui monia karjarakennuksia. Elämä olikin saatu jaloilleen juuri ennen vuoden 1944 kesäkuun suurhyökkäystä, jolloin jouduttiin toiselle evakkotielle. Vuonna 1946 Neuvostoliitto asutti Kannilaan 20 perhettä Kalinin alueelta (nyk. Tverin alue) ja alueelle rakennettiin kolhoosi nimeltään Put Iljitša eli Leninin tie. Nykyisin Kannilan kylä on hiljentynyt ja muuttunut loma-asutukseksi. Vakituisia asukkaita ei kylässä näytä asuvan. Kannilan kylään on kuitenkin rakennettu suuri, tiiliaidalla suljettu huvila, joka näkyy Muolaan kirkolle asti. Kulkuyhteydet Kannilanjoen yli ja suoraan Punnukseen eivät enää ole käytössä. Lisäksi alueella on nykyvenäläiseen tapaan paljon portteja rajaamassa kulkemista ja useat huvilat on ympäröity peltiaidoilla. Kylään kuljetaan naapurikylien Peikolan, Passilan ja Telkkälän kautta varsin heikkokuntoista tietä pitkin, joka johtaa Kannilasta edelleen Punnukseen tai Punnuksesta Kirkkojärven eteläpäähän johtavalle tielle. Punnusjoen, joissakin kartoissa nimellä Himalanoja, ylittävä silta on käytännössä vain kaksi suurta siltapalkkia ilman kantta, joten sen ylitys on vaativa ja riskialtis. Raskaat ajoneuvot ovat tehneet heikkokuntoiseen tiehen vielä huomattavan suuria painautumia.Karhula
Karhulan kylä sijaitsi Vuotjärven, nykynimeltään Volotšajevskoje ozero, pohjoisrannalla, noin viidenkymmenenviiden kilometrin päässä Viipurista kaakkoon. Kylän ja samalla Muolaan kunnan raja kulki tuossa järvessä, jonka eteläranta oli jo Kivennavan kuntaa. Karhulan kylän länsipuolella oli Hanttulan kylä, pohjoisessa rajana olivat Härkäjoki ja Lehtokylän ja Jaarilan kylät, idässä rajana Vuotjoen (Kalajoen) notko ja Kivennavan Pihlaisten kylä ja etelässä Vuotjärvi. Kylän länsipään talot sijaitsivat korkealla hiekkaisella mäellä, josta maasto laskeutui melko jyrkästi alaspäin Härkäjokeen ja Pihlaisiin päin. Karhulan kylän perämetsät sijaitsivat kauempana Suulajärven eteläpuolella kahtena eri lohkona. Metsäpalstat rajoittuivat lännessä Perkjärven kylään ja etelässä Kanneljärven pitäjään. Karhulan tilojen nro 1 ja nro 2 välillä oli Ilolan kylää. Nykyisin Vuotjärven alueen kylät kuuluvat Raivolan (Rostsinon) kuntaan. 1700-luvulla Karhulassa tiedetään olleen Moisanderin ja Kanteen talot. Paikalliset kutsuivat kylää Moisanderiksi, sillä joka talossa oli asunut jossain vaiheessa joku Moisander. Karhulan kylän tilat joutuivat 1700-luvun alussa alkaneella ja 1800-luvun loppupuolelle jatkuneella lahjoitusmaakaudella Pällilän hovin alaisuuteen. Kun tämä raskas vaihe jäi taakse, kylän asujaimistoon kuului kolmisenkymmentä tilaa. Karhulan kylän lapset kävivät koulua Soittolan kylässä sijaitsevassa Vuotjärven koulussa. Sen koulupiiriin kuuluivat Soittola, Hanttula ja Karhula. Matti Rauhaniemi toimi koulun opettajana sen alusta vuodesta 1908 lähtien vuoteen 1943, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Karhulan kylässä ei ollut huvila-asutusta, mutta kultaseppä Johan Ferdinand Olsonin tyttäret, paronitar Emilia von der Osten-Driesen ja Natalia Tselebrovsky omistivat osuuksia Moisanderin perintötalosta (Karhula nro 2). Olsonit asuivat Maisniemen hovissa Perkjärven kylässä Suulajärven takana, jonne osa Karhulan kylän metsistä sijoittui. Olsonin lesken Natalia Olsonin tiedetään lahjoittaneen 1890-luvulla Muolaan kirkkoon urut, mitkä kuitenkin todettiin liian pieniksi niin suureen kirkkoon. Suurin osa kyläläisistä oli maanviljelijöitä ja karjanhoitajia. Kylässä oli kaksi pajaa ja Moisanderin veljesten kauppa. Kaupan tontilla on nykyisinkin kaupparakennus. Härkäjoen lähellä pellot olivat savisia, kylän keskusta sen sijaan sijaitsi korkealla hiekkaharjulla. 1930-luvulla suoritettu Härkäjoen oikaisu toi helpotusta keväisiin tulviin. Sotien jälkeen suurin osa Karhulan kylän neuvostoasukkaista sai elantonsa naapurikylä Hanttulan karjasovhoosista. Karjanhoito ajettiin myöhemmin alas, mutta nykyisin se on elpynyt ja alueelle on tehty uusia rakennuksia. Alueelle johtavan portin pielessä on pieni kauppa, mistä saa ostaa juustoja ja muita maitotuotteita. Karhulan kylässä Härkäjoen varressa on pyykitetty 123 tonttia vapaa-ajan rakentamiselle, samoin vanhat pystyssä olevat talot ovat tänä päivänä pääasiassa loma-asuntoja. Karhulan kylän sodissa säilyneistä parista kymmenestä suomalaistalosta osa on jo palanut ja osa purettu, mutta tänä päivänäkin siellä on kymmenkunta suomalaisalkuista taloa vielä käytössä. Kylään on rakennettu uusia isoja taloja, lähinnä Kivennavan Pihlaisten kylään päin viettävään rinteeseen. Moisanderin veljesten kaupparakennustontilla säilyi asuinrakennus, jossa oli sodan jälkeen posti ja nuorisotila, mutta myöhemmin rakennus paloi ja sen kivijalalle on rakennettu uusi kaupparakennus. Myös läheisyydessä ollut puinen kaupparakennus paloi 1990-luvulla. Volotšajevka kuuluu nykyisin Raivolaan (Roštšino Ро́щино).
Kattilaoja
Kattilaoja oli pieni kylä Leipäsuon asemakylän ja Ylä-Hotokan välimaastossa vanhan Viipuri-Pietari maantien eteläpuolella. Kylän ja sen naapurikylien alue muodostui laajasta, lähes 16 000 hehtaarin kokoisesta entisestä Pällilän hovin Kruununpuistosta. Alue on harjujen, soiden, purojen ja jokien halkomaa. Kylästä oli matkaa Viipuriin runsaat 30 kilometriä ja se oli Ylä-Hotokan kylän ohella lähinnä Viipuria sijainnut kylä kuljettaessa maanteitse Muolaasta Viipuriin. Suomen aikana kylään kääntyvä tie erkani Ylä-Hotokasta Leipäsuon asemalle kulkevalta tieltä ja johti Muolajärven luoteispuolen jokimaiseen Kattilaojan maastoon. Kylä oli raivattu osittain Taaperniemen kylän ulkopalstoille, osittain valtion maille. Voimakkaimpia uudisraivaajia olivat Kalle Vihersalo ja Antti Seppänen, joita pidetään suorastaan esikuvallisina uudisraivaajina. Kattilaojan asukkaat kävivät koulunsa Leipäsuolla. Koulu perustettiin vuonna 1919. Oma koulutalo valmistui vuonna 1925. Koulutalo oli rakennettu Leipäsuon aseman lähelle. Koulupiiriin kuulivat Kattilaojan lisäksi Leipäsuon asemaseutu ja Kilteen uudisasutuskylä. Kylä oli puhdas pienviljelysalue, jonka asukkaat saivat toimeentulonsa pääosin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Lisäansioita hankittiin mm. metsätöillä. Taloja kylässä oli vain parikymmentä. Talvisodassa alue muuttui taistelumaastoksi ja se toimi suomalaisten asemapaikkana Summan puolustuksessa. Talvisodan alkaessa alueelle sijoitettiin suomalaisten puolustusjoukkoja ja myöhemmin se jäi taistelujen alle. Läheinen Leipäsuo tunnetaan talvisodan Summan taistelukuvauksista. Kattilaojan kylän talot tuhoutuivat talvisodassa. Alueelle tapahtui paluumuuttoa jatkosodan aikana, mutta tarkempaa tietoa jälleenrakentamisesta ja paluumuuton laajuudesta ei ole käytettävissä. Nykyisellään Kattilaojan kylän alue lienee jäänyt pääosin Pietarin valtatien Leipäsuon liittymän alle tai sen vaikutuspiiriin. Tien vastakkaisella puolella oleva liittymä johtaa vanhalle Viipuri-Pietari maantielle kohti Ylä- Hotokkaa. Risteys on vuonna 2021 tietyöalueena, sillä Pietarin valtatietä muutetaan nelikaistaiseksi moottoritieksi. Vaaralliseksi osoittautunut vanha liittymä jäänee historiaan muuttuen eritasoratkaisuksi, joka entisestään peittää alleen entisen suomalaiskylän paikkoja. Leipäsuon asemaseutu ja myös Kattilaojan säilyneet alueet ovat nykyisellään tiiviisti ruutukaavaan rakennettua pietarilaisten ja viipurilaisten lomakyläaluetta, jossa on paljon datšoja omilla metsäisillä tonteillaan. Suuria, peltiaidoin suojattuja ökyhuviloita alueella ei ole. Liikennöinti tapahtuu omilla autoilla ja vilkkaalla paikallisjunayhteydellä molempiin lähikaupunkeihin. Palveluita alueella ei ole. Lähimmät kaupat ovat Hotokassa ja Pietarin valtatien varrella toimivilla huoltoasemilla. Kattilaojan kautta Leipäsuon asemalle Pietarin valtatieltä johtava tie on yleensä huonokuntoinen, mikä vähentää paikalla käyvien satunnaisten kivijalkaturistien määrää. Niinpä alueen loma-asutuksen laajuus tuleekin melkoisena yllätyksenä ensikertalaiselle tai satunnaiselle kävijälleKeskikylä
Keskikyläksi kutsuttu pienten kylien rypäs sijaitsi Muolajärven eteläisimmässä päässä, korkealla rantatörmällä Muolajärven ja Perkjärven välisellä alueella. Kylästä oli matkaa Muolaan kirkolle 15 kilometriä. Keskikylään luettiin neljä eri kylää, joista eteläisimmät Pyykkölä ja Orola sijaitsivat lähellä Perkjärven suurempaa kylää. Pohjoisemmat kylät, Jääskelä ja Norkkola, sijaitsivat Taaperniemen johtavan kylätien varrella. Kyläläiset puhuivat Pyykömäest, Viholamäest, Lipsusmäest ja Hätösmäest. Keskikylässä oli v. 1939 nelisenkymmentä taloutta. Lähes kaikkien elinkeinona oli maatalous ja karjanhoito. Kylän talot ja pellot sijoittuivat Muolajärven puolelle ja pellot viettivät rantaa päin. Muolajärven vesijättömaista oli raivattu hyvin viljeltyjä niittyjä Lavolan notkoon. Keskikylän kokonaispinta-ala oli 1252 hehtaaria, josta suurin osa oli metsää. Metsät jatkuivat aina Perkjärven pohjoispään rantamiin ja Taaperniemen metsiin saakka. Keskikylästä käytiin myös ansiotyössä läheisellä Savikon tiilitehtaalla. Tie Perkjärveltä Keskikylään kulki ohi Haapanotkon, Maimaloinniityn ja Saukuopan, josta käytiin nostamassa savea kylän mutapeltojen maanparannusaineeksi. Kuopan jälkeen tultiin Tienristille, mistä haarautui yksi tie pohjoiseen kohti Taaperniemeä ja toinen Piikamäen kautta itään kohti Lavolaa. Lavolan tieltä pääsi järven rantaa kiertäen kulkemaan Viholaan ja Oinalaan tai kääntymään Lavolan kylälle ja sieltä Parkkilaan. Juho Haikonen ja Joonas Sintonen olivat kylän kauppiaita. Tienristille kylän keskustaan siirtyi vielä kauppiaaksi Iivari Nikkasen tytär Taaperniemestä. Norkkolan Hätösmäellä sijaitsi Hätösen talo, jossa sanotaan olleen Muolaan suurin tupa. Entinen Benkaskin hovi oli toisen Hätösen perheen kotipaikkana samalla Hätösmäellä. Alhaalla rantatöyräällä oli ollut Rusnovin huvilarakennuksia, jotka myöhemmin siirrettiin pois. Kylässä tunnettiin myös Trunkenin hovi, jossa asuivat saksalaiset, venäjänkieliset sisarukset. Sisar toimi Punaisen ristin hoitajana, joka avuliaasti ja tarkasti hoiti sairauksia ja tapaturmia. Piikamäen lähellä oli Toivolan, myöhemmin Leiposten, talo, jossa asui 1800-luvun lopulla pelätty, Ruokiksi kutsuttu Muolaan nimismies Jakob Krook. Siellä oli myös entinen Hovin pelto ja talouskeskus, jonka suuruudesta oli jäljellä vain istutettu puutarha monine lajikkeineen sekä tulipalossa tuhoutuneen päärakennuksen kivijalka. Tilan paikalle valmistui ennen talvisotaa Keskikylän kansakoulu, jonka opettajana toimi Valdemar Kannas. Tätä ennen Keskikylän lapset olivat käyneet Muolajärven koulua Viholassa. Kylän oma koulu ehti kuitenkin toimia vain hetken, sillä jo syksyllä 1939 sinne majoitettiin linnoitustöissä olevia sotilaita, ja talvisodan sytyttyä koulu poltettiin muiden rakennusten mukana. Talvisodassa kylä tuhoutuikin lähes kokonaan. Takaisinvaltauksen jälkeen väkeä palasi tuhoutuneeseen kotikylään, jossa alkoi riemukas jälleenrakentaminen. Sen iloa ei himmentänyt edes se, että ensin jouduttiin asumaan väliaikaisissa asumuksissa, valmistamaan ruoka raunioilla ja käymään koulua yksityiskodeissa. Sotien jälkeen Keskikylästä, nykynimeltään ’vanhakylästä’, tuli vilkas asutuskeskus jo 1960 ̶ 1970 luvulla. Sinne rakennettiin suuri friisiläislehmien lypsykarjakolhoosi. Mäkeläisen paikalle perustettiin kolhoosin terveysasema ja Tienristille kolhoosin kauppa. Tänä päivänä kylässä ei enää harjoiteta karjataloutta eikä vakituisia asukkaita ole kuin kourallinen. Alue on kaavoitettu pietarilaisten vapaa-ajanviettoalueeksi ja sinne on noussut runsaasti huvila-asutusta. Hätösen rantaa käytetään nykyisin yleisenä uimarantana – aivan kuten Keskikylän aikaankin. Samoin Muolajärvi houkuttelee edelleen kalastajia ja Tienristillä toimii vanhaan tapaan kauppa.
Kiltee
Kiltee oli Leipäsuon aseman vaikutuspiiriin Viipuri-Pietari radan varrelle syntynyt uudiskylä. Kilteen etäisyys Viipurista oli noin 30 km ja saman verran oli matkaa Muolaan kirkolle. Kilteen ja sen naapurikylien alue muodostui laajasta lähes 16 000 hehtaarin kokoisesta entisestä Pällilän Kruununpuistosta. Alue on harjujen, soiden, purojen ja jokien halkomaa. Perojoki, jonka varrelle Kiltee aikoinaan rakentui, on Perkjärvestä alkava joki, joka, toisin kuin muut Muolaan vesistöt, laskee vetensä Suomenlahteen Viipurin pohjoispuolelta. Kiltee, kuten koko Leipäsuon alue, kuului Muolaan nuoriin kyliin. Pääosa kylän asukkaista oli 1800-luvun lopulla Soinista ja Lehtimäeltä sinne muuttaneita Kolunsaran suvun jäseniä, joiden elämää Hannu Joensuu on sukuseuran julkaisussa kuvannut. Ensimmäiset tulijat asuivat Leipäsuon kylässä väliaikaisissa asumuksissa, mutta siirtyivät sitten pysyvästi muutaman kilometrin päähän Perojoen varteen. Muuttajien motiivina lienee ollut toivo paremmasta elämästä sekä halu saada omaa maata, jota oli Muolaassa tarjolla lahjoitusmaakauden päätyttyä. Muuttoliike Pohjanmaalta Kilteeseen jatkui aina 1920-luvulle saakka. Alkuperäiset kilteeläiset olivat pientilallisia. Peltoa raivattiin niin korvesta kuin suoltakin. Lapsia syntyi paljon, mökit olivat ahtaita ja ruuasta ja rehusta oli puutetta varsinkin keväisin. Lisätienestiä kilteeläiset hakivat kylän ulkopuolta satunnaisista töistä. Sisällissodan aikana keväällä 1918 heidän miellettiin kuuluvan alueen punaisia kannattaviin työläisiin ja kyläläiset kokivatkin kovia kohtaloita tuon sodan jälkiselvittelyissä. 1920-luvulla olot rauhoittuvat ja kylä alkoi kasvaa. Lisää peltoa päästiin kuokkimaan Perojoen rannasta ja vetiseltä Leipäsuon suolta kerättiin turvetta. Oman tilan hoitamisen ohella käytiin hakkuutyömailla, ajettiin rahtia ja tehtiin töitä rautateille. Kylä oli parhaissa voimissaan 1930-luvun puolivälissä. Alueen koulu perustettiin Leipäsuolle vuonna 1919. Leipäsuon koulutalo valmistui vuonna 1925 ja se rakennettiin aseman lähelle. Opettajana toimi Kalle Jämsänen. Koulupiiriin kuuluivat Kilteen lisäksi Leipäsuon aseman ja Kattilaojan seudut. Tieyhteys Leipäsuolta Kilteelle kulki radan yli ja jatkui Kilteestä edelleen aina Kuolemajärven Summaan. Kolunsaran sukuseuran historiikista löytyy Kilteessä asuneiden perheiden nimiä: Hautakangas, Hintsanen, Joensuu, Järvinen, Kilpeläinen, Koskinen, Lehtonen ja Salin. Muolaan Kuusaasta kylään muutti 30-luvulla Kallosen perhe, joka oli lähtöjään Sakkolasta. Kalloset olivat kuuluja muurareita. Koskisen suvun jälkipolviin kuuluvat 2000-luvulla tunnetuiksi tulleet Filppulan jääkiekkoilijaveljekset Valtteri ja Ilari. Talvisodassa alue muuttui taistelumaastoksi ja se toimi suomalaisten asemapaikkana Summan puolustuksessa. Talvisodan alkaessa Leipäsuon kylään sijoitettiin Kenttätykistörykmentti 5 Hämeenlinnasta ja Turusta sekä 1. Prikaatin Patteristo Hämeenlinnasta. Alue tunnetaan talvisodan Summan taistelukuvauksista. Kylän taloista suuri osa tuhoutui talvisodassa, mutta osa säilyi oletettavasti syrjäisen sijainnin ansioista. Kallosen perheessä on säilynyt vuoden 1939 kohtalon kovuutta kuvaava sanonta: ”Kilteelle rakennettu uusi talo valmistui juhannukseksi, poltettiin jouluna.” Jatkosodan takaisinvaltauksen aikana asukkaat palasivat Kilteelle. Korjaustöitä ja uudisrakentamista riitti. Lähellä kulkeva rautatie kuitenkin houkutti alueelle lentohyökkääjiä, desanttitoiminta oli siellä vilkasta ja myös rintaman kauhuja paenneita sotilaita ilmaantui. Nykyisellään Kiltee on hylätty, tiettömien taivalten takana oleva rautatien takamaa, jonne pääsee kulkemaan vain vanhoja suomalaisia tieuria ja polkuja pitkin Kämärän aseman ylikulun kautta. Uutta asutusta sinne ei ole ilmaantunut. Suomen ajan rakennukset on purettu ja viety muualle, tosin Koskisen toistasataa vuotta vanha talo oli vielä 2000-luvun alussa pystyssä.
Kirkkoranta, Muolaan kirkonkylä
Muolaan Kirkkorannassa, komealla paikalla Kirkkojärven rinteessä seisoi ylväänä Muolaan vuonna 1852 valmistunut suuri kirkko hautausmaineen. Se oli ainakin kolmas noilla paikoilla sijainnut kirkkorakennus. Kirkon suuresta koosta kertoo se, että istumapaikkoja kirkkosalissa oli 2 200. Kirkkoherran pappila sijaitsi kirkon pohjoispuolella ja kappalaisen pappila viljelysmaineen kirkon eteläpuolella. Kirkkojärvi on noin kymmenen kilometrin mittainen vuonomaisen kapea järvi, joka saa vetensä Punnusjärvestä ja Kivennavan rajalla sijainneesta Vuotjärvestä. Kirkkojärven laskujokena toimii Kannilanjoki, josta vedet laskevat edelleen Äyräpäänjärven ja Salmenkaitajoen kautta Vuokseen. Tässä varsin maaseutumaisessa kirkonkylässä asui vain 26 perhekuntaa. Muolaan kunnan hallinnollisena keskuksena siellä kuitenkin sijaitsivat kunnantoimisto, papinkanslia, säästöpankki, osuuskassa ja nimismies sekä paikallinen valokuvaamo. Ainoa kauppa oli osuusliikkeen myymälä. Muolaan kaupalliset keskukset olivat Kyyrölä noin viiden kilometrin päässä kirkonkylästä ja Perkjärven kylä ja Perkjärven asemakylä yli viidentoista kilometrin päässä kirkolta. Kirkon sivustoilla ja kirkon takaa järvenrantaan laskeutuvalla rinteellä sijainnut hautausmaa oli laajan pitäjän ainut evankelisluterilainen hautausmaa. Niinpä vainajia tuotiin kirkolle siunattaviksi pitkienkin matkojen päästä. Siunaus tapahtui ennen sunnuntain jumalanpalvelusta. Matkat taitettiin pääosin hevosilla ja jalan. Hautausmaata laajennettiin 1930-luvun alussa ja se ulottui lähelle Kirkkojärven rantaa ja siellä sijainnutta ns. leikkuuhuonetta, jossa suoritettiin tarvittaessa ruumiinavaukset. Kirkkojärven vastarannan kylistä kirkolle kuljettiin kesäisin soutuveneillä. Muolaan ortodoksiset hautausmaat sijaitsivat Perkjärven asemakylässä, Kyyrölässä ja Kangaspellossa. Perkjärvellä oli pieni kappeli, Kyyrölässä Suomen kauneimmaksi mainittu ortodoksikirkko ja Kangaspellossa Kanneljärveltä sinne siirretty puinen kirkko. Muolaan pitäjä ja seurakunta oli 1900-luvun alussa niin laaja, että siihen sanotaan mahtuneen ”neljän seurakunnan verran väkeä ja pinta-alaa”. Kirkollisen elämän aktiivisuus ja vahva rooli ihmisten arjessa ja pyhän vietossa teki Kirkkorannasta kokoaan merkittävämmän tekijän pitäjäläisten elämässä. Sodan uhkaan varautuminen ja sodan syttyminen vuonna 1939 tekivät Muolaan kirkonkylästä ja sen hautausmaasta taistelukentän joulukuusta 1939 aina helmikuulle 1940. Neuvostoarmeijan hyökkäys pysähtyi joulukuussa kirkonkylään, ja pitkittynyt asemasodaksi muuttunut sodankäynti tuhosi ympäriltään kaiken ihmisen rakentaman. Itse kirkko tuhoutui jo joulukuun 12. päivänä ja hautausmaa murskautui neuvostojoukkojen pommittaessa hautausmaan kiviaidan takana juoksuhaudoissaan puolustautuneita suomalaisia sotilaita. Pappilat tuhoutuivat samoin kuin kirkonkylässä sijainneet siviilien asumukset. Puolustus Muolaassa kuitenkin piti, ja alueelta vetäydyttiin vasta Neuvostoliiton tehtyä helmikuussa 1940 läpimurron Summan lohkolla. Paluumuuton aikana kirkonkylä virisi nopeasti. Sinne rakennettiin uusi kunnantalo sekä seurakuntatalo, joka toimi myös kirkkona ja pappilana. Arkkitehtinä toimi Jalmari Lankinen. Ruotsalaisten lahjoittama terveystalo ehdittiin myös pystyttää, ennen kuin suomalaiset joutuivat vetäytymään kesän 1944 suurhyökkäyksen alta. Hautausmaan yhteyteen oli perustettu jatkosodan aikana sankarihautausmaa, jonne on haudattu yli 150 muolaalaista sankarivainajaa. Tänä päivänä Muolaan kirkonkylä tunnetaan nimellä Pravdino ja siellä on pääosin loma-asuntoja. Kauppoja on kaksi, joista toinen on avoinna ympäri vuoden. Vakituisia asukkaita tässä huvilakylässä on kymmenkunta. Muolaalaisten Seura on hoitanut alueen kirkko- ja hautausmaita 1990-luvulta alkaen talkoovoimin ja pystyttänyt sinne muistomerkit. Ilahduttavaa on ollut koronavuonna 2020 ilmennyt paikallisten asukkaiden omalla talkootyöllään osoittama kunnioitus vanhaa suomalaista kulttuuripaikkaa kohtaan. Suomalaisia rakennuksia ei kirkonkylästä enää löydä. Hautausmaalla on sodista säilyneitä hautakiviä, osa omilla paikoillaan, osa sieltä joskus pois vietyjä ja sittemmin sinne palautettuja. Sankarihautausmaa on säilynyt päälle hautaamiselta ja se säilyi myös vesakoitumatta neuvostovuodet 1944–1991, kiitos alueen käyttämisestä tuolloin laidunmaana. Ilman tuota ekologisia ruohonleikkuuta alue olisi tänä päivänä metsän tai pensaiden peittämä. Hautausmaa-alueista on kehkeytynyt paikallisiakin asukkaita kiinnostava muistopuisto muistomerkkeineen. Vanhan hautausmaan osia venäläiset käyttävät nykyisin myös omana hautausmaanaan, mutta kirkon perustukset ja sankarihautausmaan alue ovat toistaiseksi säilyneet koskemattomina. Sankarihautausmaan alue on valtiosopimuksin suojeltu. Kirkon alueella tätä suojaa ei ole.
Koirala
Koiralan kylä, aiemmin mainittu myös nimellä Koriala, sijaitsi luoteeseen Turulilasta Kuusaan keskustaan johtavan tien varrella. Koiralan ja Turulilan kylät erotti toisistaan vain pieni peltoaukea. Kylän muut naapurikylät olivat Pällilä, Kyyrölä, Paakeli, Ala-Kuusaa ja Kannila. 1600-luvun verokirjoissa on maininta Pönkkä-nimisestä asukkaasta. 1700-luvulla kylässä asui talonpoikia nimeltä Kurki, Leiponen, Määttänen, Nykänen, Sipiläinen ja Tonder. 1930-luvun lopulla Koiralassa oli yli 40 taloa ja se olikin naapurikylää Turulilaa suurempi. Koirala oli tyypillinen kannakselainen kylä, jonka asukkaiden pääelinkeinona oli maatalous. Asukkaista yli 80 prosenttia sai elantonsa maanviljelyksestä. Tilojen viljelyalat olivat pieniä, mutta karjatalous oli siitä huolimatta vahvaa. Myös perunanviljely oli suotuisten viljelymaiden takia hyvin suosittua. Sivutoimena tehtiin lisäksi sepän ja muurarintöitä. Kylässä oli myös kauppa. Koiralan tilojen tuotteita myytiin pääasiassa Viipurissa ja Äyräpään Pölläkkälässä. Kylässä toimi oma maamiesseura, joka ylläpiti ja lainasi kyläläisille yhteiskäyttöisiä koneita. Marttaseura kehitti kotitalousosaamista ja Koiralassa oli myös 16 maatilan yhteinen sonniosuuskunta. Vuonna 1922 kylässä aloitti toimintansa kansakoulu. Ensimmäiset 7 vuotta opetusta järjestettiin vuokratiloissa. Tiilistä rakennettu ja keskuslämmityksellä varustettu kansakoulurakennus rakennettiin 1929. Tätä koulua kävivät Koiralan, Turulilan ja Kirkkorannan lapset. Opettajina toimivat Johanna Kiljunen ja Elli Hassinen vuoteen 1925 saakka. Siitä eteenpäin ja myös jatkosodan paluumuuton aikana opettajana oli Ester Inkinen. Koulun naapurustossa olivat Kostianderin, Rämön, Romun, Miettisen ja Tonterin talot. Kylän maapohjassa oli hyvälaatuista savea, joka sopi täydellisesti saviastioiden valmistukseen. Savea pidettiinkin Muolaan parhaana pottisavena ja sitä vietiin kuormakaupalla Kyyrölään, jossa savella oli suuri kysyntä potintekijöiden erinomaisena raaka-aineena. Talvikausina kylän miesten oli pakko mennä lisätöihin, etupäässä rahdinajoon. Asukkaiden toimeentulo oli 1930-luvun lopulla tyydyttävällä tasolla. Sotien jälkeen vuonna 1948 Koirala ja siihen liitetty Turulila sai uuden nimen Borki. Nykyisellään Koirala tunnetaan paikallisten asukkaiden arjessa myös vanhalla suomalaisnimellään. Epävirallinen opastaulu ”Koirala” on pystytetty Muolaan kirkolle heti Kuusaan tien alkupäähän. Koiralan kylässä on hyvin vähän jälkiä vanhasta suomalaisasutuksesta. Eenokki Miettisen kivinavetan luonnonkivinen alaosa ja myös puinen yläosa on säilynyt näihin päiviin saakka ja on vielä tunnistettavissa. Muuten alue on pääosin uudelleenrakennettu jo Neuvostoliiton aikana ja rakentaminen on jatkunut edelleen viime vuosina. Kylässä ovat vanhat pienet datšat ja isot tiilihuvilat hyvässä sovussa keskenään. Tyypillisiä korkeita peltiaitoja rakennusten ympärillä on vähän, joten hyvin ja rakkaudella hoidetut pihat ovat useimmiten näkösällä. Koiralan koulu vaurioitui talvisodassa pahoin. Se ehdittiin kunnostaa jatkosodan aikana ja jäi kunnostettuna uusien isäntien käsiin. Rakennus on edelleen pystyssä kylän Kuusaan puoleisella reunalla. Sen piha on pusikoitunut, mutta talon katto on neuvostoaikana kunnostettu. Silloin aloitettu sisätilojen kunnostus pysähtyi purkutöiden jälkeen. Talon ikkunat ovat kuitenkin pääosin ehjinä, eikä muualla maaseudulla rehottava ilkivalta ole toistaiseksi ulottunut tähän syrjäiseen rakennukseen. Paikka vaikuttaa täysin unohdetulta.
Kuusaa
Nimi Kuusaa esiintyy asiakirjoissa jo 1300-luvun puolivälistä alkaen, jolloin Ruotsin kuningas Maunu lahjoitti maat Turun tuomiokirkolle. 1500-luvulla ne siirtyivät läänityksinä merkittävälle valtion virkamiehelle, Jakob Hästeskolle. Paikallisia asukkaita olivat Känkänen, Leino ja Rämö, 1600-luvulla kylään tulivat Mero ja Raaska ja 1700-luvulla Kauppi, Tourunen, Paajanen ja Susi. Kannilanjoki laski kylän läpi Kirkkojärvestä Äyräpäänjärveen ja sen varrella oli kuuluisa Kuusaan mylly. Kylässä oli kaksi kauppaa ja Adolf Nousiaisen paja päätien varrella lähellä Kannilanjokea. Kylä oli osa Ylä-Kuusaata ja sen tärkein nähtävyys oli kolleegineuvos Aleksander Masalinin rakennuttama kaunis kartanorakennus pylväineen ja torneineen. Kartanossa vietti kesiään Masalinin lapsenlapsi, Leninin taistelutoveri Aleksandra Kollontai. Tämä tuli myöhemmin tunnetuksi Neuvostoliiton Tukholman lähettiläänä, jolla oli rooli Suomen rauhantunnusteluissa toisen maailmansodan aikaan. Kartanoa ympäröi rehevä puisto, jossa kasvoi ikivanhoja tammia, saarnia ja muita jalopuita. Kuusaan hovi oli yksi Muolaan lahjoitusmaakartanoista, jonka Suomen valtio lunasti vuonna 1871. Monien vaiheiden jälkeen kartanolle jäi rakennusten lisäksi pienehkö maa-alue. 1930-luvulla sinne perustettiin Karjalankannaksen lahjoitusmaamuseo, joka toimi aina talvisodan alkuun saakka. Jatkosodan aikana kartanossa toimi jonkin aikaa muun muassa kenttäsairaala ja paluumuuttajaperheiden lastenneuvola. Kuusaan kylä rajoittui lännessä Äyräpäänjärveen, joka oli ja on edelleen merkittävä lintujärvi. Se houkutteli jo tsaarinaikaan venäläisiä herroja seudulle metsästämään. Kannilanjoen Kuusaan kosken partaalla oli heitä varten rakennettu metsästysmaja, jossa pidettiin myös railakkaita pitoja. Suomen itsenäistyttyä alettiin riistan ampumista rajoittaa, ja 1930-luvulle tultaessa astui voimaan ankara luonnonsuojelusääntö. Luonnonsuojelualueen hoitajaksi tuli Toivo Tourunen, joka oli Äyräpäänjärven linnuston erinomainen tuntija ja linnustoa tutkivien ornitologien paras apulainen. Nykyinen Klimovo on suhteellisen pieni asutuskeskus, jossa on kaksi kauppaa ja muutama neuvostoaikainen kerrostalo. Kylän läpi idästä länteen kulkee asfalttitie, joka johtaa Losevon, entisen Sakkolan Kiviniemen kylään ja toinen tie, joka johtaa pohjoiseen Baryševon kylään eli Äyräpään Pölläkkälään. Kaakkoon johtava hiekkapäällysteinen tie vie Pravdinon eli entisen Kirkkorannan suuntaan. Suomalaisten suosima motelli Vanha Navetta sijaitsee Vihtori ja Laina Torkkelin entisessä pihapiirissä Kiviniementien ja Äyräpäähän johtavan tien risteyksessä. Muolaan seurakunta, jonka kirkko tuhoutui talvisodassa, toimi jatkosodan aikana hovin tiloissa. Sotien jälkeen hovi oli kesäisin Pirometr-tehtaan pioneerileirin käytössä. 1990-luvulla siltä kuitenkin poistettiin valtion suojeleman muistomerkin status ja tämä ilmeisesti johti siihen, että kartano hylättiin. Piha ja rakennukset raunioituivat, ja rikki revitty päärakennus tuhoutui lopullisesti tulipalossa vuonna 2006. Myös pihalla ollut kookas Aleksandra Kollontain näköispatsas on kadonnut. Hovin entisen päärakennuksen edestä Sudenojan suuntaan johtavan vanhan tien varrella on nykyisin venäläinen sotilashautausmaa muistomerkkeineen. Kylän Suomen ajan asutuksen jäljet ovat ajan myötä tuhoutuneet. Kannilanjoen pohjoispuolella, Klimovon keskustan lähellä, Kiviniementien ja Meronmäen alueen välissä toimii nykyisin aktiivinen karjatila, entinen kolhoosi.
Kyyrölä
Suuri Pohjan sota (1700-1721) autioitti Muolaan pitäjän kyliä. Varsinkin Viipurista Pietariin kulkeneen vanhan Venäjän tien varrella sijainneet tilat olivat sodan jälkeen vailla asukkaita. Tänne Muolaan uusi lahjoitusmaaisäntä kreivi Grigori Tšernyšev siirsi Venäjällä olevilta tiluksiltaan 20 maaorjaperhettä vuonna 1723. Näin sai alkunsa Muolaan venäjänkielinen ja ortodoksinen asutus. Uusista asukkaista suurin osa, 66 henkeä, sijoitettiin vanhaan Pärssilän kylään lähelle Yskjärveä, noin 50 km Viipurista itään. Kylästä lähti tie, joka johti Muolaan kirkolle. Kylää alettiin nyt kutsua nimellä Kyyrölä (ven. Krasnoje Selo Красное Село). 1930-luvun lopulla Kyyrölän kylässä oli noin 250 taloa ja yli 1000 asukasta. Kyyrölästä tuli uuden venäläisasutuksen keskuskylä. Sinne rakennettiin lahjoitusmaaisännän hovileiri ja Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan kirkko. Asukkaiden talot olivat tyypilliseen venäläiseen tapaan kylää halkovan maantien varrella vierivieressä, pääty tielle päin. Talojen välissä oli portti ja sisäänkäynti pihan puolelta. Pihalta johti toinen portti talon pelloille ja niityille, jotka ulottuivat kapeina lohkoina metsään tai läheiseen järveen saakka. Venäläisväestön pääelinkeino oli maatalous, mutta jo varhain alettiin harjoittaa erilaisia sivuelinkeinoja. Näistä tärkein oli savenvalanta. Saviastioiden valmistustaito oli tuotu asukkaiden mukana Venäjältä, ja perinteet siirtyivät yleensä suvussa sukupolvelta toiselle. Vuonna 1939 Kyyrölän kylässä oli 50 savikornua eli pientä puurakenteista vajaa, joissa astiat valmistettiin. Tuotteita käytiin myymässä eri puolilla Suomea. Lisäansioita saatiin myös käsityöammateista: maalareita, muurareita, puuseppiä, tiilien, kattojen ja uunien tekijöitä ym. rakennustöihin erikoistuneita ammattimiehiä tarvittiin kotipitäjän lisäksi kaupungeissa ja eri puolilla Kannasta. Tytöt olivat kotiapulaisina ja lastenhoitajina. Muolaan alueelle 1800-luvulla perustettujen puotien kauppiaat olivat aluksi pääasiassa venäläiskylistä. Kyyrölän ensimmäisen kaupan perusti Ignati Nikolajev Gratschev vuonna 1878. 1930-luvulla Kyyrölän keskustassa oli useita yksityiskauppiaiden puoteja, mm. Sibakov-suvulla. Kyyrölään syntyi myös pienteollisuutta 1800-luvun lopulla. Ilja Galkin perusti höyrysahan vuonna 1890 Yskjärven rannalle. Uschanov-suvulla oli höyryllä käynyt saha ja sen yhteydessä höyläämö. Kyyrölässä toimi lisäksi Korelinien raamisaha ja mylly. Alueella oli monta sekaviljamyllyä, mutta Muolaan pitäjän ainoa vehnämylly oli Kyyrölässä Uschanovin veljeksillä sahan vieressä. Sahojen ja myllyjen lisäksi Kyyrölässä oli 1930-luvulla useita pienempiä verstaita, leipomoita ja työpajoja: Rudolf Tinniksen puusepänverstaalla tehtiin huonekaluja ja kaiverrusta ja kultausta. Sosunovin veljekset tekivät tilauksesta huonekaluja. Martta Pikkasen kutomossa valmistettiin villavaatteita ja Korelinin vesirinkelileipomo toimitti tuotteitaan myös laajemmalle alueelle. Sijainti keskeisellä paikalla hyvien kulkuyhteyksien päässä vaikutti varmasi siihen, että monet Muolaan kunnan toiminnot asettuivat Kyyrölän kylään. Jo 1820-luvulla Kyyrölässä asuivat nimismies, kihlakunnan tuomari, käräjäkirjuri ja jahtivouti. Venäläiskylät muodostivat itsenäisen kunnan vuonna 1890, mutta vuonna 1933 alue liitettiin takaisin Muolaan kuntaan. Liitoksen jälkeenkin Kyyrölä oli Muolaan suurimpia ja tärkeimpiä liike- ja kulttuurikeskuksia. Kylässä oli mm. useita kauppoja, apteekki, kunnanlääkärin vastaanotto, kirjasto, posti- ja puhelinkeskus, käräjätalo, majatalo ja kahviloita sekä yhteinen viljavarasto. Vuonna 1910 perustettu Kyyrölän Vapaapalokunta jatkoi toimintaansa. Sen oma harjoitus- ja juhlatalo Kyyrölässä oli asukkaiden vapaa-ajanvieton keskus. Tanssit, iltamat, näytelmä- ja musiikkiesitykset vetivät väkeä laajalta alueelta. 1800-luvun loppupuolella Kyyrölään muutti suomenkielisiä työmiehiä ja talonpoikia, mutta suomenkielisten lukumäärä pysyi pienenä talvisotaan asti. Venäjän kieli säilyi käyttökielenä ja ortodoksisella uskolla oli yhä keskeinen sija asukkaiden elämässä. Lisääntyneillä yhteyksillä suomenkielisiin keskuksiin oli kuitenkin vaikutusta Kyyrölän kylään. 1930-luvulla rakennetuissa taloissa ei enää ollut vanhoja venäläisiä piirteitä. Ne rakennettiin yleensä kauemmas kylää halkovasta tiestä ja usein kaksikerroksisiksi. Kyyrölän kansakoulun opetus muuttui täysin suomenkieliseksi ja venäjän kieli katosi myös kauppojen kylteistä. Kyyrölän kylä kärsi sodassa suuria vahinkoja. Kylän keskellä sijainnut Kannaksen suurimpiin kuulunut ortodoksinen kirkko vaurioitui pahoin. Myöhemmin neuvostoaikana se purettiin ja paikalla on nykyään muistokivi. Kirkon ympärillä ollut seurakunnan hautausmaa otettiin uusien asukkaiden käyttöön, mutta alueen kulmaukseen on aidattu muistolehto, missä on muutama säilynyt vanha hautakivi ja muistoristi. Kylän talot tuhoutuivat lähes kaikki, yksi harvoja vielä jäljellä olevia vanhoja rakennuksia on 1903 rakennettu pappilantalo hautausmaata vastapäätä. Nykyinen kylä, Krasnoselskoje, on Muolaan alueen hallinnollinen keskus ja sinne on rakennettu uusia asuinrakennuksia, kauppoja sekä mm. Tihvinän Jumalanäidin ikonin muistolle pyhitetty uusi ortodoksinen kirkko.
Lavola
Lavolan kylä sijaitsi Muolajärven etelärannalla rajoittuen Lavolan lahteen. Naapurikyliä olivat länsipuolella Perkjärvi, itäpuolella Parkkila, etelässä Ilola Suulajärven rannalla ja pohjoisessa Vihola. Matkaa Viipuriin oli noin 50 kilometriä, Perkjärven asemalle 10 ja Pietariin 90. Ensimmäiset Sintoset tulivat kylään 1700-luvun alussa ja suurin osa kylän asukkaista kuuluikin Sintosen sukuun. Toinen kylässä varhain asunut suku oli Hännikäiset. Kylän asukkaat joutuivat 1700-luvun alussa alkaneella ja 1800-luvun loppupuolelle jatkuneella lahjoitusmaakaudella Pällilän hovin alaisuuteen. Kun valtio lunasti maa-alueen, Lavolassa suoritettiin vuosina 1877 ̶ 1878 isojako, jonka seurauksena toimivia tiloja rakennettiin eri puolille kylää. Lavolassa kuten useimmissa muissakin Kannaksen kylissä maanviljelys ja karjanhoito olivat pääasialliset toimeentulon lähteet. Myös läheinen Savikon tiilitehdas työllisti kyläläisiä. Sisällissodan aikana huhtikuun 25. päivä 1918 Lavolassa käytiin valkoisten ja punaisten välillä tulitaistelu, jossa oli mukana punaisten tykistöä. Taistelussa tuhoutui yksi talouskeskus ja muutama muu talo sai pienempiä osumia. Talvisodan syttymisvuonna 1939 Lavolassa asui jo 104 henkilöä. Kylässä toimi Toivo Suokkaan kauppa ja seppä Ville Vaittisella oli siellä paja, joka tunnettiin laajemminkin Muolaassa. Suurin osa kylän rakennuksista tuhoutui jo talvisodan alkuvaiheessa. Jatkosodan aikana keväällä 1942 kyläläisten palattua takaisin asuinsijoilleen alkoi uudisrakentaminen. Savikon tiilitehtaan sotavankileiriltä saatiin rakentajille avuksi vankityövoimaa. Kylään saatiin tuona aikana sähköt suurjännitelinjasta, jonka Neuvostoliitto oli välirauhan aikana ehtinyt rakentaa. Sotien jälkeen Neuvostoliitto asutti Lavolan kylän, jossa oli jäljellä valmiita uusia rakennuksia. Kylään perustettiin huoltotila ja uudisasukkaille myönnettiin verohelpotuksia. Neuvostoliiton aikana Lavolassa viljeltiin perunaa, kaalia ja muita juureksia. Myöhemmin Venäjän aikana kylässä on ollut pienimuotoista karjataloutta. Pietarilaisten kesäasuntoja on myös noussut Lavolaan, nykyiseltä nimeltään Nagornoje. Kylässä on vanhasta suomalaisasutuksesta säilynyt yksi yli sata vuotta vanha iso tiilinen asuinrakennus sekä suuri kivinavetta, jonka katto kuitenkin sortui vuonna 2008. Suuri osa jatkosodan aikana rakennetuista uudisrakennuksista on edelleen pystyssä.Lehtokylä
Lehtokylällä on pitkät ratsumiesperinteet ja siellä tiedetään olleen jo 1600-luvulla kolme taloa. Kylä oli osa Muolaan Ylämaata ja sijaitsi pitäjän kaakkoiskulmassa Kivennavan ja Valkjärven rajojen välissä, Muolaan ja Valkjärven kirkonkylien välisen maantien varrella. Matkaa Muolaan kirkolle oli kymmenen kilometriä. Muolaan kirkolta tullessa Lehtokylän alue alkoi Kirkkojärven eteläpäässä olevista Voimäestä ja Uudensillanmäestä. Jaarila, Kallainen ja Heimala olivat sen naapurikyliä. Lehtokylä oli pitkälti omillaan toimeentuleva maalaiskylä, josta löytyi suutari, räätäli, saarnamies, hieroja, kuppari, poliisi, linja-autoilija, pyhäkoulunopettaja ja kätilö. Pääasiassa toimeentulo saatiin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Lehtokylän varmaankin tunnetuin henkilö vuosisadanvaihteessa 1800-1900 oli kauppias ja liikemies Iho, ”ihmeellinen Ihon Jussi”. Hänen kaupallinen vaikutuspiirinsä ulottui Pietarista Viipuriin ja aina Savoon ja Pohjanmaalle asti. Iholla oli merkittävä maaomaisuus, suuri ja näyttävä talo sekä Lehtokylässä toimiva kestikievari ja majatalo. Myös koulun rakentamista varten tarvittavan tontin Iho oli aikoinaan lahjoittanut. Tärkeä tekijä kylässä oli kansakoulu, joka aloitti toimintansa ensimmäisten joukossa Muolaassa jo vuonna 1890. Lehtokylän laajaan koulupiiriin kuului 8 kylää, joissa oli v.1939 asukkaita yli 600. Koulun opettajana vuoteen 1920 toiminut Antti Sihvo osallistui opetustoimensa ohella aktiivisesti kunnalliseen toimintaan ja hänen pojistaan tuli merkittäviä sotilaita. Martti Lehmusvaara toimi koulun opettajana talvisodan syttyessä. Lehtokylä koostui neljästä osasta: Koulumäki, Uumenonmäki, Longinmäki ja Parikanmäki. Ihon, myöhemmin Laukkasen, kauppa sijaitsi Valkjärvelle johtavan valtamaantien ja Jaarilaan johtavan kylätien risteyksessä. Koulumäki levittäytyi maantien molemmin puolin, Uumenonmäki oli kaupan risteyksessä maantien pohjoispuolella, Longinmäki Jaarilaan johtavan kylätien alussa ja Parikanmäki Jaarilan kylän rajalla. Kylätien puolenvälin jälkeen Rännikujaset veivät niitylle, jolla oli kyläläisten pyykinhuuhtomispaikka. Talouksia oli kylän alueella 35. Kylässä asui muun muassa Koisteja, Olkkosia, Lemmettyjä, Moisandereita ja Långeja. Vuonna 1936 toimitetun mittauksen mukaan Lehtokylässä oli peltoa 186 hehtaaria, niittyä 24 ja metsää 760. Kylän metsät sijaitsivat kyläaukean itä- ja länsipuolella. Kotipeltojen lisäksi kyläläisillä oli pelto- ja niittyalueita myös lännempänä, Härkäjoen varrella. Jatkosodan aikana, kun paluu Karjalaan sallittiin, pääosa Lehtokylän asukkaista palasi kotikonnuilleen, mutta joutui jälleen evakkotielle kesällä 1944. Jatkosodan jälkeen Lehtokylä oli pitkään asumatonta aluetta, jota paikallinen kolhoosi hyödynsi mm. karjan laidunmaana. Kylän pelloilta oli työnnetty puskutraktoreilla rakennusten jäännöksiä, kivikkoja ja muita esteitä notkelmiin ja metsien reunoihin, osa viety mahdollisesti Kronstadtin patotyöhön. Vain joidenkin suomalaistalojen perustusten jäänteitä jäi jäljelle. Jossakin vaiheessa Neuvostoliiton aikana rakennettiin kaasuputkilinja, joka kulkee Lehtokylän kohdalla maantien eteläpuolella vajaan 100 metrin päässä tiestä. Kesällä 2010 ilmestyi Lehtokylään kaksi vedenottamoa: yksi kaasuputken viereen ja toinen noin 800 metriä Jaarilaan päin. Kesällä 2014 koko alue kaupan risteyksestä pitkälle Jaarilaan oli muuttunut työmaaksi. Alueelle rakennettiin nopeassa tahdissa tie-, vesijohto-, kaasu- ja sähköverkkoa. Seuraavana kesänä kaivualue oli valmis ja viimeistelty. Maantien varteen oli noussut korkea aita ja vartiotupa eikä alueelle enää päässyt ilman erityislupaa. Portilla on mainostaulu, jonka mukaan Lehtokylässä on noin 150 ja Jaarilassa yli 50 tonttia myynnissä. Alueen nimi on Bolšaja Medveditsa. Lehtokylään ja Jaarilaan onkin noussut jo kolmisenkymmentä taloa ja lisää on rakenteilla. Rakentaminen ei ole ainakaan vielä ulottunut Uumenonmäkeen, Koulumäkeen tai Kangastien varteen. Juho Koistin paikan lähelle on rakennettu sähkömuuntamo.
Leipäsuo
Leipäsuo oli ja on rautatieasema ja kylä vuonna 1870 valmistuneen Viipuri-Pietari radan varrella. Kylän ja sen naapurikylien alue muodostui laajasta, lähes 16 000 hehtaarin kokoisesta entisestä Pällilän hovin Kruununpuistosta. Alue on harjujen, soiden, purojen ja jokien halkomaa. Pienten järvien Taasionlammiksi nimetty ketju ulottuu rautatieltä Muolajärvelle. Rautatieaseman etäisyys Viipurista on 29 km. Kylään ohjaava tienristeys oli Suomen aikana vanhalla Viipuri-Pietarin maantiellä Ylä-Hotokassa. Kylästä oli myös tieyhteys Kuolemajärven Summan kylään. Leipäsuo oli yksi Muolaan nuorimmista kylistä. Alkujaan postitoimipaikan ja aseman nimi oli Galitzina, sitten Suomen itsenäistyttyä Äyräpää ja lopulta Leipäsuo. Nimi vaihdettiin Äyräpäästä Leipäsuoksi, kun Muolaan kunnan pohjoisosasta muodostettiin uusi Äyräpään kunta vuonna 1926 ja Valkjärven radalle tuli Äyräpään asema. Leipäsuo oli aikanaan vilkas toimipaikka, jossa hoidettiin muun muassa maidonvälitystä kaupunkeihin. Muolaalaisten ohella myös heinjokiset käyttivät asemaa ennen Valkjärven radan avaamista vuonna 1928. Leipäsuon koulu perustettiin vuonna 1919. Oma koulutalo valmistui vuonna 1925 aseman lähelle. Koulupiiriin kuuluivat Leipäsuon asemaseudun lisäksi Kilteen uudisasutuskylä ja Kattilaojan seutu. Opettajana toimivat Kalle Jämsänen ja Iida Kontula. Kylä oli puhdas asemakylä, jonka asukkaiden toimeentulo tuli pääosin rautatiehen liittyvistä toimista ja tehtävistä. Lisäansioita hankittiin mm. metsätöillä. Suuri osa kylän asukkaista oli ”junan tuomia”, toki joukossa oli myös syntyperäisiä muolaalaisia. Taloja kylässä oli parikymmentä. Kylässä toimi Peuhkurin majatalo sekä Vaittisen ja Viipurin Osuusliikkeen myymälät. Talvisodassa alue muuttui taistelumaastoksi ja se toimi suomalaisten asemapaikkana Summan puolustuksessa. Talvisodan alkaessa kylään sijoitettiin Kenttätykistörykmentti 5 Hämeenlinnasta ja Turusta sekä 1. Prikaatin Patteristo Hämeenlinnasta. Leipäsuo tunnetaan talvisodan Summan taistelukuvauksista. Kylän talot ja rautatieasema tuhoutuivat talvisodassa. Aseman seutu elpyi jatkosodan aikana rautatieliikenteen vaikutuksesta. Tarkempaa tietoa väestön paluumuuton laajuudesta tai jälleenrakentamisesta ei ole käytettävissä. Nykyisellään tieyhteys Leipäsuolle liittyy Pietarin valtatiehen samassa kohdassa kuin tien toisella puolella oleva liittymä vanhalle Viipuri-Pietari maantielle kohti Ylä-Hotokkaa. Risteys on vuonna 2021 voimakkaiden muutostöiden alla, sillä Pietarin valtatiestä rakennetaan nelikaistaista moottoritietä. Vaaralliseksi käynyt vanha liittymä jäänee historiaan muuttuen eritasoratkaisuksi. Rautatien ylittävä tieyhteys Summan suuntaan Kuolemajärven Huumolaan löytyy nykyisellään vain Leipäsuosta Viipurin suuntaan seuraavan aseman, Gavrilovon, kohdalta. Tämä tie on mutkainen ja hiekkapintainen. Leipäsuon asema on yksi harvoista Suomen ajan nimen säilyttäneistä asemista nykyisen Viipuri-Pietari radan varrella, tosin sitä on yritetty nimetä uudelleen. Asemalle tarjottiin nimeä Privetnoje, mutta viranomaiset eivät hyväksyneet sitä, koska samanniminen suurempi asema on jo toisaalla Venäjällä. Leipäsuon asemaseutu on nykyisellään tiiviisti ruutukaavaan rakennettu pietarilaisten ja viipurilaisten lomakylä, jossa on satoja datšoja omilla metsäisillä tonteillaan. Suuria, peltiaidoin suojattuja ökyhuviloita alueella ei ole. Liikennöinti tapahtuu omilla autoilla ja vilkkaalla paikallisjunayhteydellä molempiin lähikaupunkeihin. Palveluita alueelle ei ole ilmaantunut, ja parakkimainen asemakin on vain ajoittain auki oleva lipunmyyntipiste. Leipäsuon asemalle Pietarin valtatieltä johtava tie on yleensä huonokuntoinen, mikä on vähentänyt alueella kiertävien satunnaisten kivijalkaturistien määrää. Niinpä alueen loma-asutuksen laajuus onkin melkoinen yllätys alueelle saapuvalle ensikertalaiselle tai satunnaiselle kävijälle.
Moiniemi
Moiniemi oli aiemmin itsenäinen kylä, mutta kyläjaon tarkistuksissa siitä tuli virallisesti Ylä-
Kuusaa numerot 5 ja 6. Kylässä oli yli 30 taloa. Vuoksen laskun myötä kylän pinta-ala ja viljelysala
kasvoivat merkittävästi. Aiemmin järvenselkänä ollut Salmen alue muuttui kapeaksi joeksi, saaden nimen Salmenkaita, jota myöten Äyräpäänjärven vedet laskivat Vuokseen. Kylä rajoittui lännessä
Äyräpäänjärveen ja idässä Punnuksen kylän länsiosaan, niin kutsuttuun Puratsimen alueeseen. Vuoksen laskun myötä Äyräpäänjärven ja myös Salmenkaidan alueen lietteet lisäsivät viljelyskelpoisen maan pinta-alaa huomattavasti. Se toi lisämaata ja myös lisäansioita Moiniemen
ohella koko kunnan maanviljelijöille, sillä vesijättömaata jaettiin tasapuolisesti muillekin kylille. Lietteeltä koottu karjan ravinto teki mahdolliseksi mm. ympärivuotisen maidontuotannon, kun
lehmiä voitiin talvellakin ruokkia aiempaa paremmin ja monipuolisemmin.
Moiniemi oli varsin vahvaa Luterilaisen Nuorisoliiton toiminta-aluetta ja siellä oli myös aktiivista
martta- ja nuorisoseuratoimintaa. Vuonna 1904 perustetulla nuorisoseura Kyntäjällä oli vuodesta 1934 oma seuraintalo päätien varrella lähellä Salmenkaitajoen siltaa. Koulua käytiin Kuusan keskustassa, Ala-Kuusaan koulussa.
Moiniemen kylässä oli myös tunnettu Tervalammin alue, jossa oli kaksi syvää lampea. Se toimi
uimapaikkana, nuorison kokoontumispaikkana ja pyykin huuhtelupaikkana. Myös hevosten uittopaikkana sitä kerrotaan käytetyn. Tervalammin sanotaan olleen yksi Kannaksen syvimpiä
vesiä.
Moiniemessä sijaitsi myös Äyräpäänjärveen kurottautuva Pyhäpäänniemi, joka mainitaan pakana-
ajan uhripaikkana ja joka toimi sittemmin muolaalaisten nuorten suosittuna kokoontumispaikkana.
Moiniemen kylä oli vahvaa viljelysaluetta ja se mainitaan myös Rämön suvun ”kotipesänä”, olihan
valtaosa asukkaista Rämöjä tai avioliiton kautta sukuun liittyneitä.
Nykyisellään Moiniemestä ei löydy juuri mitään jälkiä entisestä aktiivisesta suomalaisasutuksesta.
Yhtään rakennusta ei ole säilynyt, talojen paikat on poistettu ja alue on muutettu viljelysmaaksi.
Rakennusten perustukset on kuljetettu pois, joko Kronstadtin patoon, muualle tienpohjiksi tai
lähimetsiköihin. Vielä 1970-luvulla alueella oli selkeitä talonpaikkoja kiviraunioineen alkuperäisillä sijoillaan.
Tervalammille johtaa juuri ja juuri ajokelpoinen tie Kiviniemen päätieltä ja Moiniemen peltotieltä.
Lammet ovat edelleen virkistyskäytössä. Salmenkaidan sillan lähellä oli joitakin vuosia sitten
toiminnassa ”intiaanikylä”, joka näyttää nyt autioituneen. Sen taakse Salmenkaitajoen varrelle on
rakennettu ainakin yksi suurehko kesähuvila.
Pyhäpäänniemeen johtaa päätieltä ajokelpoinen metsätie. Sen päässä Kannilanjoen varrella on
loma-asutusta ja sieltä on myös heikkokuntoinen silta yli joen sekä polku niemelle ja sen lintutorniin. Maisema lintutornista on nurmettunutta ja umpeenkasvanutta järveä, jossa ei juuri vettä
ole näkyvissä.
Muolaankylä, Ilves ja Mutaranta
Muolaankylä sijaitsi Hotokan kylän jatkona Viipuri–Pietari-tien varrella. Kylä syntyi todennäköisesti 1500- luvulla kuninkaankartano Målagårdia rakennettaessa. Varsinainen kylä sijaitsee Muolajärven ja Muolaanlammen yhdistävän Muolaanjoen varrella, joka vie Muolajärven vedet Muolaanlampeen ja siitä edelleen Äyräpäänjärven ja Salmenkaitajoen kautta Vuokseen. Joen ylittävän sillan luona oli kylän naisten pyykinpesupaikka. Rannalla sijaitsi myös Muolaan mylly, jonka läheisyydessä oli ennen sotia nähtävissä matalia, mutkittelevia valleja. Ne olivat jäänteitä venäläisten sotilaiden 1700-luvulla rakentamasta linnoituksesta, Muolaan linnasta. Muolaan linnan vallien jälkien kerrotaan olleen näkyvissä vielä 1970-luvulla, mutta nykyiset uudisrakennukset peittävät tämän historiallisen muistomerkin. Jo Ruotsin vallan aikaan 1600-luvulla kreivi Pietari Brahe ehdotti hallitsijalle Muolaan kaupungin perustamista tälle paikalle puolustustarkoituksessa ja markkinapaikaksi. Tämä ei toteutunut, sen sijaan vuonna 1649 perustettiin Lappeenrannan kaupunki. Ehkä tästä muistona Muolaanjoen itäpuolista peltoa kutsuttiin pitkään Markkinapelloksi. Muolaan ensimmäinen kirkko lienee myös sijainnut Muolaanjoen läheisyydessä. Kylän toinen osa, Ilves, sijaitsi Muolaankylästä luoteeseen Heinjoen suuntaan johtavien kujasten ja metsätien varrella. Muolaanlammen rinteillä ja tien varrella asui Seppäsiä ja siellä oli Juho Liukkosen vauras tila. Muolaankylään kuuluivat myös järvien välisellä kannaksella sijainneet Mutarannan talot. 1920- ja 30-luvulla kylään rakennettiin Enckellin puolustuslinja, johon kuului 21 rautabetonista varustusta. Muolaan solmussa (solmu Mi) oli konekivääripesäkkeitä, tykistöpesäke, komentopaikkoja ja poteroita. Joulukuussa 1939 puna-armeija pysäytettiin 14 km:n päähän näistä pesäkkeistä. Muolaan solmusta käytiin helmikuussa 1940 ankaria taisteluja, joissa puna-armeijan joukot kärsivät suuria tappioita. Sotien jälkeen vuonna 1948 Muolaankylä sai nimen Gribnaja. Nykyään siellä on runsaasti loma-asuntoja ja Ilveksessä sijaitsee uusi samanniminen yksityinen maatila. Alueella on runsaasti sotamuistoja, bunkkereita ja niiden opastauluja. Maantien molemmin puolin, lähellä Ilveksen kylän tienhaaraa olevat bunkkerit räjäytettiin 1950-luvulla. Niiden vieressä on suosittu bussien levähdyspaikka, jonka reunalle on 1980-luvulla pystytetty Leningradin taideyliopiston opiskelijoiden päättötöinään tekemiä horoskooppimerkkejä kuvaavia patsaita. Muolajärven rantaan ei levähdyspaikalta ole enää vapaata kulkua. Mutarannan tien varrelle olevan panssariestelinjan yhteyteen on pystytetty talvisodan tapahtumien opastaulut samoin kuin Muolaanlammin ja Äyräpäänjärven kannakselle Käenniemen bunkkeri 15:n yhteyteen. Ne ovat venäläisen sotahistorian harrastajan Bair Irincheevin toimesta pystytettyjä ja näkökulma sotatapahtumiin on niissä varsin objektiivinen, puolueeton. Kuuluisalle lintujärvelle, Äyräpäänjärvelle (Rakovye ozjora) pääsee seuraamalla opastauluja, jotka johtavat järven etelärannan Mutarannan kautta Muolaanlammin ja Äyräpäänjärven väliselle kannakselle. Sieltä on kulku kolmelle lintutornille Äyräpäänjärven puolella ja yhdelle Muolaanlammin tornille. Reitit ovat hyvässä kunnossa, samoin kaksi Äyräpäänjärven rannan torneista. Kolmas, lähinnä pysäköintipaikkaa sijaitseva torni on hieman käytössä kulunut. Kaksi torneista on rakennettu Äyräpään järvikosteikolle ja niille johtaa hyväkuntoinen pitkospuureitti. Järvi on rauhoitettu ja siellä liikkumista valvotaan, mutta torneille ja pitkospuilla on lupa kulkea.
Myhkyrilä
Myhkyrilä oli yksi Punnusjärven eteläpuolen kolmesta pikkukylästä. Myhkyrilää ja sen viereisiä Oravalan ja Saavolan kyliä kutsuttiin yhteisnimellä Saustala. Nimi oli käytössä puhekielessä vielä ennen sotia, vaikka se ei esiintynyt enää virallisissa yhteyksissä. Myhkyrilän kylän arvelleen syntyneen, kun ensimmäiset kalastajat ja metsästäjät jäivät pysyvästi asumaan paikalle. Myhkyrilän varhaisimpana asukkaana mainitaan Simo Myhkyrinen. Myhkyrisen suku katosi sittemmin perustamansa kylän historiasta. Toinen kantasuku oli Antti Seppäsen suku, joka säilyi saman kylän asujaimistossa ja oli siis Saustalan vanhin säilynyt suku. Myhkyrilän läntisimmät talot sijaitsivat Seppäsen mäeksi sanotulla rantatöyräällä, jossa suvun on todettu asuneen yhtäjaksoisesti ainakin 1540-luvulta lähtien. Kylässä oli alle 20 taloa, joista lisätietoa löytyy mm. kirjasta Kotikylämme Muolaassa, Telkkälästä Himalan kautta Saustalaan, tai erinomaisesta sukuselvityksestä Myhkyrilän Seppäset I-II. 1900-luvulla Seppästen suvusta tunnetuin oli todennäköisesti saarnaaja Ville Seppänen, joka kulki puhumassa ympäri Suomea. Saustalan kylät kuuluivat Himalan-Telkkälän koulupiiriin. Koulu perustettiin vuonna 1907 ja se toimi alkuun vuokrahuoneistossa. Oma koulutalo valmistui 1910 Himalan ja Telkkälän välimaastoon kuivalle kankaalle. Ennen omaa koulua Saustalan kylien lasten koulutie johti Punnukseen. Myhkyrilän tiloista osa oli hyvin pieniä, mutta lisäansiota hankittiin kalastuksella Punnusjärvellä sekä kauppamatkoilla, ns. rätinajossa ja pottikaupalla, jota harjoitettiin vielä Suomen itsenäistymisen jälkeenkin. Talvisodan rintamalinja, Mannerheim-linja, kulki Myhkyrilän kylän pohjoispuolella Punnusjoen takana. Sodan sytyttyä kylän alue oli hyökkäävien neuvostojoukkojen taistelukentän välittömässä yhteydessä asemasodan ajan joulukuusta 1939 helmikuulle 1940. Suurin osa rakennuksista tuhoutui tuona aikana eikä hyökkääjälle ollut jätetty taloja tai muita rakennuksia ehjänä suomalaisten vetäytyessä omalle puolustuslinjalleen Punnuksen kylässä. Kun Myhkyrilään päästiin palaamaan jatkosodan alkuvaiheessa, oli kylässä vain kaksi säilynyttä asuinkäyttöön sopivaa rakennusta. Väliaikaisina majapaikkoina toimivat mukana tuodut parakit ja teltat tai kylän kellarit ja erilaisista tarvikkeista kokoon kyhätyt rakennelmat. Löytyneet pärekaton palasetkin hyödynnettiin asumiskäytössä. Karjalaan paluusta osattiin kuitenkin iloita ja kun kesästä 1942 tuli lämmin, jälleenrakennus pääsi hyvään vauhtiin. Korjaten, rakentaen ja maatöitä tehden elettiin aina kesään 1944 saakka, jolloin lopullinen lähtö oli edessä. Tänä päivänä Myhkyrilän kylästä on vaikea löytää merkkejä entisestä suomalaisasutuksesta. Alueen pellot ovat olleet viime vuodet aktiivisessa viljelykäytössä, eikä silmä erota jälkiä tai muistoja suomalaisasutuksesta. Punnusjärven (Krasnoje ozero) ranta kasvaa tiheää vesakkoa ja rantapuusto vaikeuttaa vanhan maiseman tunnistamista.
Nurmii
Nurmii oli yhteisnimitys Kurkelan, Heikkilän ja Leirilän pikkukylille, jotka sijaitsivat noin viisi kilometriä Muolaan Kirkkorannasta etelään, Yskjärven itärannalla. Nurmiin naapurikyliä olivat pohjoisessa Pällilä, idässä Kirkkojärven länsirannan kylät Hattula, Retukylä ja Lattula sekä etelässä Yskjärven eteläpuolella sijainnut Vesikkala. Nykyisin alueen kylillä ei ole omia asutusnimiä, alueen nimi on Višnjovka ja se on pääasiassa asumaton. Tosin Pällilän kylän nykyasutus ulottuu Nurmiin pohjoisosaan ja sitä kautta alueelle pääsee ajamaan. Nurmiin kylät Kurkela, Heikkilä ja Leirilä sijaitsivat seitsemänä vierekkäisenä palstana Yskjärven rannalla. Kylistä Kurkela ja Leirilä koostuivat kahdesta erillisestä osasta ja Heikkilä kolmesta. Kaikki kolme kylää olivat pieniä, niissä kussakin oli vain kymmenkunta taloa ennen talvisotaa. Nurmiin alueen pinta-ala oli vuonna 1936 yhteensä 6,22 neliökilometriä. Peltoa tästä oli 195 hehtaaria, niittyä 28 ja metsää 396. Tilat olivat enimmäkseen pienehköjä, joskin Pällilän puoleisessa päässä kyläläisillä oli laajempia peltoja. Nurmiin kylät kuuluivat Pällilän koulupiiriin. Pällilään perustettiin Muolaan ensimmäinen kansakoulu, joka aloitti toimintansa omassa koulurakennuksessaan syksyllä 1876. Talvisodassa koulutalo tuhoutui ja jatkosodan aikaan kylään palanneiden perheiden lapset kävivät koulua Leirilän kylässä Veikko Palsan talossa. Mikko Mäkirinne toimi opettajana vuodesta 1907 lähtien. Hänet tunnettiin myös toimeliaana kunnallis- ja säästöpankkimiehenä. Kylien pellot keskittyivät Yskjärven rannalle. Alueen maaperä on pääsääntöisesti savimaata. Savi on raidallista lustosavea, jonka katsotaan syntyneen jääkauden aikana. Lustosavessa karkeammat ja hienommat hiekansekaiset savikerrokset vuorottelevat säännöllisesti maan ylemmissä kerroksissa ja vasta syvemmältä löytyy aivan puhdas ja hiekaton savikerros. Nurmiin halki kulki kylätie Pällilästä Lehtokylän suuntaan kohti Valkjärveä. Nurmiin talot sijaitsivat kahden puolen tietä tai tieltä lähtevien kujasten varrella. Koska tie kulki lähellä rantaa, olivat näiden kylien talotkin suurimmaksi osaksi veden äärellä. Tunnetuimpia maanviljelijöitä olivat Toikat, Kotilaiset, Palsat ja Majurit. Leirilässä piti kauppaa Juho Rämö, jonka isä Matti Rämö vei lumppua Savoon. Myös venäläisten huvilanomistajien, aatelisrouva Evelina von Denfferin ja tehtailija Vladimir Malginin tiedetään viettäneen kesiään Nurmiissa ennen Venäjän vallankumousta. Alun perin asutus oli tullut Nurmiin hyvin varhain. Historioitsija Johan Magnus Saleniuksen mukaan siellä oli jo vuonna 1580 kymmenkunta taloa. Alueen verotus- ja omistussuhteet muuttuivat vuosisatojen saatossa: 1600-luvulla kylät kuuluivat ratsumestarin säteritilaan, ja 1700-luvun alusta 1800-luvun lopulle saakka valtaa käyttivät Pällilän hovin venäläisten lahjoitusmaaisäntien ankarat voudit. Vasta Suomen valtion lunastettua nämä lahjoitusmaat vuonna 1872 paikalliset talonpojat saivat ostaa omat perintötilansa ja viljellä niitä omiin tarpeisiinsa. Talvisodan alla kesällä 1939 Kannasta linnoitettiin vapaaehtoisvoimin. Kuopion suojeluskuntalaiset kaivoivat kesäkuussa tankkiesteen monttua Yskjärven rannalta Kirkkojärven Retukylään. Talvisodassa alue oli etulinjassa ja jatkuvan tulen alaisina. Kun evakossa olleet Nurmiin asukkaat palasivat takaisinvaltauksen jälkeen kotikyliinsä, ei taloista ollut jäljellä kuin perustuksia. Tänä päivänä alueelta ei tunnut löytyvän jälkiä suomalaisasutuksesta. Heikkilän seuduilla tosin on vanha puutalo, jonka pihalla on kivijalka – nämä saattavat olla sotia edeltävältä ajalta.
Oinala (Oinaala)
Oinalan kylän pinta-ala oli vuonna 1936 14 neliökilometriä, josta oli peltoa 259 hehtaaria, niittyä 11 hehtaaria ja metsää 1 143 hehtaaria. Kyläkeskus sijaitsi Kangaspellosta Muolajärven rannan myötäisesti Lavolaan johtavan kylätien molemmin puolin. Oinalasta tästä tiestä erkani kylätie itään Kyyrölään. Kylän eteläosassa Muolajärven rannalla sijaitsi yli kilometrin mittainen Niemenhiekan hiekkaranta, jota kutsuttiin Muolaan Rivieraksi. Se oli suosittu ranta, Suomenlahden rantahietikkojen veroinen uima- ja auringonottopaikka, jonne tultiin kesäaikana autolla Viipurista asti. Oinalan kylä rajoittui etelässä Kuollutojaan, toiselta nimeltään Ruotsinojaan, joka toimi Oinalan ja Viholan kylän rajana. Muolajärven koulupiiri jaettiin vuonna 1936 kahdeksi koulupiiriksi, Viholan ja Keskikylän piiriksi. Oinalan kylä kuului Viholan ja Tervolan kylien kanssa Viholan koulupiiriin. Oma koulutalo valmistui kauniille paikalle Muolajärven rannalle vuonna 1937. Koulun opettajana ennen talvisotaa toimi Selma Karttunen, joka osallistui myös lottatyöhön. Oinalan pellot olivat lounaaseen viettäviä lämpimiä hiekkamaita. Kylän huomatuimpina viljelijöinä mainittiin Kukkoset ja Viholaiset. Kauppias Lindforsin kaksikerroksinen kauppatalo komeine puutarhoineen oli kylän etelälaidassa. Lindfors oli monitoimimies. Hän toimi nuorisoseurassa, maamiesseurassa, kunnan rakennuslautakunnan puheenjohtajana ja rakennusurakoitsijana. Oinala oli vuonna 1927 syntyneen kuuluisan viulistin Kaarlo Pennasen kotikylä. Tämä aloitti esiintymiset jo alle kouluikäisenä säestämällä Viholan tanhuryhmää ja jatkoi sitten soittamista isoveljensä Ilmarin kanssa iltamissa ja häissä. Veljekset antoivat yhtyeelleen nimeksi ”Pennase laulu jatsi”. Kaarlo Pennanen aloitti viulunsoiton opiskelun Helsingissä ennen sotia ja toimi valmistuttuaan yli 40 vuotta radio-orkesterin viulistina. Toinen tunnettu Oinalasta kotoisin ollut muusikko oli Unto Mononen, josta tuli sotien jälkeen suosittu tangosäveltäjä ja sanoittaja. Hänen tangoistaan erityisesti Satumaa on säilyttänyt suosionsa kautta vuosikymmenten. Oinalan kylän eteläreunan Kuollutoja toimi talvisodan rintamalinjana ja myöhemmin hyvin verisenä taistelumaastona asemasotavaiheessa. Oinalan taisteluista talvisodan asemasotavaiheessa ovat kirjoittaneet Vilho Pösö: Patterinpäällikkönä talvisodassa sekä Eugen Usano: Muolaan Kyyrölän miehet talvisodassa 1939–1940. Kyläläisiä palasi jatkosodan aikana Oinalaan, joka oli pahasti tuhoutunut taisteluissa. Pennasen mukaan ”Ainoa, mikä oli entisellään, oli Muolajärvi”. Asuin- ja talousrakennusten pystyttämiseen saatiin avuksi sotavankeja, joita iltaisin saattoivat takaisin parakkeihinsa nuoret pojat. Tänä päivänä tie Oinalaan on heikkokuntoinen etelästä Lavolan suunnasta samoin kuin pohjoisesta Kangaspellon suunnasta. Tie on kuitenkin yleensä läpiajettavissa maastokelpoisella autolla. Niemenhiekkaa kutsutaan Ihantaniemeksi ja paikka on edelleen suosittu uima- ja rantapaikka ja sen ranta lähes luonnontilainen Muolajärven vedenlaskusta huolimatta. Jälkiä vanhasta suomalaisasutuksesta on Oinalasta vaikea löytää. Neuvostoaikainen lomakylä ruutukaavaan sijoitettuine mökkeineen sijaitsee Oinalan ja Kyyrölän välisessä maastossa. Tie Oinalasta Kyyrölään ei ole maakaasuputken rakentamisen jälkeen ollut ajokelpoinen.
Oravala
Oravala oli yksi Punnusjärven eteläpuolen kolmesta pikkukylästä. Oravalaa ja sen viereisiä Saavolan ja Myhkyrilän kyliä kutsuttiin yhteisnimellä Saustala. Nimi oli käytössä puhekielessä vielä ennen sotia, vaikka se ei enää esiintynyt virallisissa yhteyksissä. Oravalan kylän vanhin asutus oli Punnusjärven rantatöyräällä Oravajoen rannalla. Oravalan asukkaista on saatavissa tietoa 1700-luvulta saakka. Oravalassa asui Hämäläisen, Äikkään, Gröhnin ja Juvosen sukua ja siellä sijaitsi Karttulin tila. Oravalan kylän asukkaat olivat, Tahvo Himasen jälkeläisten omistamaa Karttulin tilaa lukuun ottamatta, pientilallisia, jotka harjoittivat monia sivuelinkeinoja. Karttulin tilan vauraus perustui onnistuneisiin liiketoimiin 1800–1900 luvulla ja pulavuosien aikana. Tila oli ylivoimaisesti suurin koko koulupiirin alueella ja maanviljelystä ja karjanhoitoa harrastettiin siellä tavalla, joka erotti sen täysin ympäristön kädestä suuhun -periaatteella toimivasta pienviljelyksestä. Karttulin tila oli koulupiirin alueella ainut tila, joka oli hyväksytty teokseen Suomen maatilat. Oravalan pientiloille hankittiin lisäansiota kalastuksella Punnusjärvellä sekä erilaisissa palvelijan tehtävissä muun muassa Karttulissa. Asuipa kylässä myös innokas keksijä Toivo Juvonen, jonka rakentamalla laivalla kuljettiin pyhäisin kirkkoon ja arkisin kuskattiin kyläläisten viljaa Jutikkalan myllylle. Saustalan kylät kuuluivat Himalan-Telkkälän koulupiiriin. Koulu perustettiin 1907 ja se toimi alkuun vuokrahuoneistossa. Oma koulutalo valmistui 1910. Koulu sijaitsi Himalan ja Telkkälän kylien välimaastossa kuivalla kankaalla. Ennen oman koulun perustamista käytiin koulua Punnuksessa. Talvisodan rintamalinja, Mannerheim-linja, kulki Oravalan kylän pohjoispuolella Punnusjoen takana. Sodan sytyttyä kylän alue oli hyökkäävien neuvostojoukkojen taistelukentän välittömässä yhteydessä asemasodan ajan joulukuusta 1939 helmikuulle 1940. Suurin osa rakennuksista tuhoutui tuona aikana, eikä hyökkääjälle ollut jätetty taloja tai muita rakennuksia ehjänä suomalaisten vetäydyttyä omalle puolustuslinjalleen Punnuksen kylään. Kun Oravalaan päästiin palaamaan jatkosodan alkuvaiheessa, kylä oli autioitunut eikä siellä ollut säilynyt ainuttakaan asuinkäyttöön sopivaa rakennusta. Väliaikaisina majapaikkoina toimivat mukana tuodut parakit ja teltat sekä kylän kellarit ja erilaisista tarvikkeista kokoon kyhätyt rakennelmat. Tarkempaa tietoa kylään palanneista ei ole käytettävissä. Tänä päivänä Oravalasta on mahdotonta löytää merkkejä entisestä suomalaisasutuksesta. Alueen pellot ovat olleet viime vuodet aktiivisesti viljelykäytössä ja Punnusjärven (Krasnoje ozero) ranta on kovasti vesakoitunut ja sen rantapuusto tekee vanhan maiseman tunnistamisen vaikeaksi.
Paakeli
Paakelin pieni kylä sijaitsi Ala-Kuusaasta Kyyrölään johtavan tien varrella noin viiden kilometrin päässä Kuusaan koululta (Ala-Kuusaa). Kylässä oli vain muutama talo, jotka yhtä Ihon taloa lukuun ottamatta kuuluivat vanhalle kannakselaiselle Kaurasen suvulle. Lahjoitusmaakaudella alue oli osa Pällilän hovin maita. Paakeli sijaitsi keskellä Muolaan kunnan aluetta, mutta syrjässä pääteiltä ja valta-asutuksesta. Kylän asutus oli sijoittunut Yskjärvestä Äyräpäänjärveen johtavan Yskjoen, myös Ysäjokena tunnetun joen varrelle. Keväisin tulviva joki perattiin työllisyystöinä 1930-luvulla miesvoimin, ja joen perkaamisen jälkeen vedenpinta laski Yskjärvessä ja sen laskujoessa muodostaen näin hedelmällistä ja viljavaa lisämaata järven ja joen rantamille. Niinpä Paakelin kyläkin sai huomattavasti lisää peltoalaa ja suoalueita pystyttiin ottamaan viljelyskäyttöön. Tunnettu paakelilainen oli Jooseppi Kauranen, huomattava maanviljelijä, joka oli myös aktiivinen kunnan asioissa. Paakeli kuului Ala-Kuusaan koulupiiriin. Koulu perustettiin 1901 ja aloitti toimintansa vuokratiloissa samana syksynä. Koulupiirin koulutalo valmistui vuonna 1904 Kuusaaseen, Muolaan kirkolle johtavan tien varteen lähelle Kuusaan hovia, jonka mailta koulun tontti oli ostettu. Opettajina toimivat Eero Rahikainen ja Saimi Iivanainen. Koulupiiriin kuuluivat Paakelin lisäksi Ylä- ja Ala-Kuusaan ja Määttälän kylät sekä osa Koiralan taloista. Myöhemmin Ylä-Kuusaa sai oman koulun, joka muodosti Ylä-Kuusaan ja Määttälän koulupiirin. Paakelin kylä tuhoutui talvisodassa, vaikka se ei ollut varsinaisesti rintamalinjalla. Tietoa paluumuutosta ja jälleenrakentamisesta ei ole käytettävissä, mutta sen oletetaan olleen samaa luokkaa kuin Muolaassa yleensäkin. Nykyisellään Paakelin kylä lienee autiona. Kylään johtava tienristeys Ala-Kuusaan (Klimovo) tieltä on helposti löydettävissä, samoin Yskjoen (Iskritsa) jälkeen Kyyrölästä (Krasnoselskoje) Muolaan kirkolle (Pravdino) johtavalta tieltä. Tietä pitkin on kuitenkin kuljettu varsin raskailla maatalouden ajoneuvoilla, joten se on täynnä suuria painaumia eikä sitä pysty ajamaan tavallisella henkilöautolla.Parkkila
Parkkila oli yksi neljästä venäläiskylästä keskellä Muolaata. Kylä sai alkunsa vuonna 1726, kun kreivi Grigori Tšernyšev siirrätti sodan seurauksena autioituneelle alueelle Muolaaseen 20 perhettä Volgan rannalta Jaroslavin ja Kostroman lääneistä. Näistä perheistä kymmenen sijoitettiin Kyyrölään ja muut Parkkilan, Sudenojan ja Kangaspellon kyliin. Kaikkiaan muuttajia oli yli 140 henkilöä. Kyyrölän kunta sai itsenäisyyden autonomian aikana vuonna 1890 ja se sijaitsi saarekkeena keskellä Muolaata. Itsenäisen Suomen valtion ohjauksessa tehdyssä kuntaliitoksessa vuonna 1934 kunta päätettiin liittää takaisin osaksi Muolaan kuntaa. Entisen Kyyrölän kunnan asukkaat olivat saaneet Suomen kansalaisuuden jo vuonna 1811. Parkkila, venäläiseltä nimeltään Parkino, sijaitsi Muolaan kunnan keskiosassa Yskjärven länsipuolella, ja se oli eteläisin entisen Kyyrölän kunnan kylistä. Matkaa Kyyrölän kirkolle oli noin neljä kilometriä ja Muolaan kirkonkylään noin yhdeksän kilometriä. Parkkilan naapurikyliä olivat pohjoisessa Kyyrölä, idässä ja etelässä Sormula sekä lännessä Lavola ja Vihola. Kylä rajoittui idässä Yskjärveen ja kylän länsiosassa oli pieni Parkkilanlampi, joka laski Muolajärveen. Parkkilan halki kulki Viipurista Kivennavalle johtanut kantatie 63, josta kylän keskustan pohjoispuolella erkani kylätie itään Yskjärven etelärannan kyliin Sormulaan ja Harvolaan . Kylän keskustan eteläpuolelta erkani puolestaan maantie länteen Perkjärven asemalle ja sieltä edelleen Kuolemajärven puolelle. Kyläkeskus sijaitsi mäellä kantatien varrella ja siellä talot olivat perinteisen venäläisen maalaiskylän tavoin vierivieressä maantien molemmin puolin, päädyt tielle päin. Taloja oli ennen talvisotaa viitisenkymmentä. Talojen takana olevat pellot laskeutuivat luoteeseen kohti Parkkilanlampea. Kylän mäeltä oli avara näköala läheiselle Yskjärvelle ja Parkkilanlammen yli aina Muolajärvelle asti. Osa kylän taloista sijaitsi Sormulaan vievän kylätien varressa. Kylässä oli oma kansakoulu, Kannaksen Osuusliikkeen myymälä ja Lukianoffin suvun vanha kauppatalo sekä kirjasto, suutari ja arkuntekijä. Kylän kaikki asukkaat olivat venäjänkielisiä ortodokseja ja kuuluivat Kyyrölän seurakuntaan. Kun tilat olivat pieniä, hankittiin lisäansioita Savikon tiilitehtaalla ja maalarintöillä sekä kalastamalla ja sienestämällä. Kylässä oli 12 savikornua, joten saviastioiden valmistus oli talvisaikaan merkittävä elinkeino. Kansakoulua käytiin Kyyrölässä ennen oman koulun perustamista vuonna 1907. Parkkilan koulutalo otettiin käyttöön syksyllä 1910. Alun perin opetus oli täysin venäjänkielistä, mutta Suomen itsenäistyttyä suomen kieli alkoi nousta sen rinnalle. Kunnan liityttyä Muolaaseen osat sitten vaihtuivat ja opetus oli lähes täysin suomenkielistä venäjän opetuksen jäädessä pariin viikkotuntiin. Opettajana toimi Edia (Eudokin) Vanhanen. Talvisodan alussa joulukuussa 1939 Parkkilan väki evakuoitiin. Kylä jäi hyökkääjien käyttöön ja Kyyrölässä olleen suomalaisen puolustuslinjan etumaastoksi. Tuolloin kylän talot tuhoutuivat tai ne poltettiin. Suomi valtasi alueen takaisin jatkosodan alussa 1941 ja kyläläisillä oli mahdollisuus palata raunioituneeseen kotikyläänsä. Tarkkaa tietoa ei ole palanneiden lukumäärästä tai Parkkilassa suoritetuista rakennustöistä. Jälleenrakennuksen yhteydessä päätettiin Kyyrölän jakokunnan kylissä aloittaa tilusjärjestely, jotta useisiin osiin ja palstoihin jakautuneista tiloista tulisi toimivampia kokonaisuuksia. Tilusjärjestelyn yhteydessä Kangaspellon, Sudenojan ja Parkkilan kylät lakkautettiin ja liitettiin Kyyrölän kylään. Jatkosodan aikana kylän koulua ei rakennettu uudelleen, vaan koulupiiri lakkautettiin ja liitettiin Kyyrölään. Jälleenrakennus keskeytyi kesällä 1944 suurhyökkäyksen alettua ja kylän asukkaat evakuoitiin uudelleen. Tänä päivänä ei Parkkilan kylästä ole löydettävissä mitään Suomen aikaan tai entiseen vireään kylään viittaavaa. Alueella ei ole pysyvää asutusta lukuun ottamatta Sormulaan (Sinitsyno) johtavaa tienvartta.
Peikola ja Passila
Peikolan ja Passilan kyläkeskukset sijaitsivat vieretysten Kirkkojärven kauniilla ja aurinkoisella itärannalla Koiralasta Punnukseen johtavan kylätien eteläpuolella. Tältä tieltä erkani Peikolan kohdalla toinen kylätie, joka sitten haarautui kumpaankin kyläkeskukseen. Kylien yhteispinta-ala oli noin 11 neliökilometriä. Passilan ja Telkkälän välinen raja kulki Punnusjoessa, ja Punnuksen vastaisen rajan muodostivat puolestaan Punnusjokeen laskevat Suomenoja, Myllyoja ja Rämäsuonoja. Peikolan ja Passilan alueella virtasi lisäksi Suomenojaan laskeva Savioja. Kylissä oli yhteensä noin 50 maatilaa. Kylien pellot olivat keskittyneet kylien eteläosiin Kirkkojärven rannalle sekä Punnusjoen ja Suomenojan varsille. Kylien peltopinta-ala lisääntyi huomattavasti Kirkkojärven laskun myötä. Maanviljelyksen ohella monet kyläläiset harjoittivat kalastusta kalarikkaalla Kirkkojärvellä. Tunnettuja Peikolan ja Passilan asukkaita olivat muun muassa maanviljelijät Juho Hyytiäinen ja Juho Toukkari, kalamiehet Vilppi ja Tahvo Kirjavainen, välityskauppaa harjoittava lihaparisniekka Aleksanteri Hyytiäinen, lempinimeltään ”Lappalaissanteri” sekä veneentekijä ja monitaituri Matti Kajander, ”Enon Matti”. Peikola ja Passila muodostivat naapurikylän Kannilan kanssa Peikolan koulupiiriin. Koulurakennus otettiin käyttöön vuonna 1921, tätä ennen se oli toiminut vuokratiloissa vuodesta 1918. Peikolan koulun opettajana oli alusta asti Maija Väisänen, joka siirtyi sinne Punnuksen koululta miehensä opettaja Matti Väisäsen saatua surmansa sisällissodassa. Kylällä toimi Ville Hyytiäisen kauppa sekä Sihvon moottorimylly ja sirkkelisaha. Hyytiäisen kauppa oli paikallisen kyläparlamentin kokoontumispaikka ja hänen tilansa pinta-alaltaan kylän suurin. Sähköä kyliin saatiin naapurikunnan Valkjärven puolelta. Peikolan Marttayhdistys perustettiin vuonna 1933. Poikkeuksellista tämän marttayhdistyksen toiminnassa oli se, että miesväkikin osallistui siihen. Eivät nämä sentään neulomaan ruvenneet, mutta tukivat rahallisesti yhdistyksen toimintaa. Peikola ja Passila olivat vuoden 1939 joulukuun alusta lähtien yli kaksi kuukautta talvisodan pääpuolustuslinjan maastoa. Sota runteli aluetta ja sen rakennuksia pahasti. Asuinrakennusten osalta voidaan puhua täystuhosta. Myös Peikolan koulu paloi jo talvisodassa eikä uutta koulua rakennettu. Kun alue jatkosodassa valloitettiin takaisin, päästiin jo syyskuussa 1941 arvioimaan sodan tuhoja sekä suunnittelemaan alueen puhdistamista, ruokahuoltoa ja paluumuuttoa. 8.9.1941 Loimaalta lähti 20 hengen ryhmä Muolaaseen ja tuli perille Peikolaan 9.9. Tätä esikomennuskuntaa seurasivat sitten siivous- ja puhdistusryhmät. Näkymät entisillä kotikonnuilla olivat masentavat. Muolaan rakennuksista oli noin 90 % tuhoutunut ja tykistötulen ruhjomat metsät olivat lohduttoman näköiset. Passilassa ja Peikolassa tuho oli lähes täydellinen. Vain joitakin talousrakennuksia oli osin tai kokonaan käyttökelpoisessa kunnossa. Varsinainen paluumuutto käynnistyi kesällä 1942. Väliaikaiset asunnot kunnostettiin kellareihin ja säilyneisiin saunoihin. Useamman perheen tilapäismajoituspaikkana toimi pahviparakki, joka oli rakennettu entisen maitotalon (kermatalo) tontille. Sotaromua oli kaikkialla. Jatkosodan aikainen jälleenrakennustyö oli kuitenkin voimallista, vaikka kaikesta rakennusmateriaalista oli kova pula. Peikolaan rakennettiin kaksi asevelitaloa, toinen Ester Hyytiäiselle ja toinen Alma Hyytiäiselle. Jatkosodan aikana käynnistettiin myös Peikolassa ja Passilassa tilusjärjestelyt vanhan sarkajaon muuttamiseksi viljelylle helpommaksi. Asiassa edettiin rivakasti ja tilusjärjestelyt saatiin tehtyä jo vuoden 1943 aikana. Myös uusille sijaintipaikoille ehdittiin saada tai ainakin valmistella rakennuksia ennen toista lähtöä Karjalasta. Mainittakoon, että valtioneuvoston päätöksellä, tilusjärjestelyjen yhteydessä Passilan kylä liitettiin osaksi Peikolaa. Tänä päivänä Peikola ja Passila ovat venäläisten loma-asutuskäytössä. Kylien paikoilla on eri-ikäisiä datšoja, mutta alueen tavoitettavuutta hankaloittavat heikot tieyhteydet Punnuksentieltä Telkkälään (Silino). Punnusjoen silta koostuu kahdesta siltapalkista, ilman kantta. Tie on heikkokuntoinen, jopa vaarallinen.
Perkjärven kylä
Perkjärven kyläkeskus sijaitsee Muolaan kirkolta Kuolemajärvelle johtavan tien varressa noin 4 km pitkän Perkjärven kaakkoispäässä. Se oli pitkään pienehkö maalaiskylä, mutta Viipurin-Pietarin vuonna 1870 avatun radan myötä käynnistynyt varakkaiden venäläisten laajamittainen huvilarakentaminen muutti kylän vireäksi liikepaikaksi. Perkjärven kylässä ja Asemakylässä arvellaan olleen parhaimmillaan yhteensä noin 200 venäläisten käytössä ollutta huvilaa. Huvila-asutuksesta tuli kyläläisille merkittävä lisäansioiden lähde. Kylän vaurastumiseen vaikutti merkittävästi myös venäläinen ruhtinas Saltykov, joka osti 1800-luvun lopulla alueelta kolme laajaa maa-aluetta. Kylän itäpuolelle Savikkoon hän rakennutti sahan ja tiilitehtaan. Perkjärven itärannalle nousi tehtaan omista tiilistä rakennettu kolmikerroksinen asuinpalatsi, Valkea hovi. Järven itärannalle Saltykov perusti maatilan ja Perkjärven aseman eteläpuolelle varasto- ja lastausalueen. Tiilien ja sahatavaran kuljettamista varten rakennettiin Perkjärven asemalta tehtaalle ja sieltä edelleen Valkealle hoville kapearaiteinen rautatie. Tehdas ja saha aloittivat toimintansa vuonna 1900 ja ne tarjosivat työtä parhaimmillaan 200–300 henkilölle. Saltykov omisti tehtaan ja Valkean hovin vuoteen 1930 saakka. Hovin osti Muolaan kunta, joka päätti purkaa sen. Parkettilattiat otettiin uusiokäyttöön Viipurin seurahuoneelle ja tiilistä rakennettiin sittemmin talvisodassa tuhoutunut Äyräpään kirkko. Tehtaan uudeksi omistajaksi tuli viipurilainen Saha ja Tiili Oy, joka jatkoi toimintaa vuoteen 1939 saakka. Kylässä oli parhaimmillaan runsaat 100 asuintaloa ja asukkaita arvellaan tuolloin olleen 600–700. Kyläkeskuksesta hieman syrjemmässä oli useita pienempiä kulmakuntia. Perkjärven länsirannalla, entisessä Malginin täyshoitolassa, sijaitsi Koteja Kodittomille ry:n omistama Karjalan lastenkylä, jonne oli sijoitettu noin 40–50 orpolasta. Maa- ja metsätalous olivat merkittävässä roolissa. Myös karjatalous oli huomattavaa, mistä osoituksena olivat 1920-luvulla perustetut sonniosuuskunta ja maidonmyyntiosuuskunta. Perkjärvi oli tunnettu myös monista suurista kanaloistaan, joista Averinin kanalat kuuluivat jopa Pohjoismaiden suurimpiin. Kylä eli kukoistuksensa kautta Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen asti. Kauppoja oli parhaimmillaan kolme. Kyläläisiä palvelivat oma posti, kaksi vesimyllyä sekä monet pienyrittäjät ja käsityöläiset. Kylän keskustassa oli VPK:n toimipaikka ja harjoituskenttä sekä 1890 toimintansa aloittanut kansakoulu, jonka opettajista viimeinen oli Viktor Koponen. Lisäksi Karjalan lastenkylässä toimi oma yksityinen kansakoulu, jossa opettivat Lyyli Pura ja Selim Alarik Wasastjerna. Iltamia ja muita kokoontumisia järjestettiin palokunnantalolla ja nuorisoseurantalolla. Musiikista huolehti soittokunta, jonka kirkkain tähti oli kylän oma poika Onni Laihanen. Virkistystä arkeen saatiin kylän pienimuotoisesta limonaditehtaasta. Venäläisten huvila-asukkaiden poistuttua kylä hiljeni merkittävästi. Väki palasi kuitenkin nopeasti juurilleen ja kylä säilyi sotiin asti vireänä ja elinvoimaisena. Talvisodan syttyessä kyläläiset lähtivät evakkoon, mutta huomattava osa asukkaista palasi raunioituneeseen kyläänsä heti, kun jatkosodan eteneminen ja majoitustilanne sen mahdollistivat. Uusia koteja alettiin rakentaa tuhoutuneiden tilalle ja väki jatkoi entisissä ammateissaan. Osa kouluikäisistä lapsista ohjattiin Asemakylän säilyneeseen kansakouluun ja osa jatkoi koulunkäyntiä omalla kylällä väliaikaisissa tiloissa. Osa väestöstä ehti jo muuttaa uusiin koteihinsa, kunnes lopullinen lähtö tuli kesällä 1944. Myös tiilitehtaan ja sinne johtavan radan korjaaminen aloitettiin heti kylään palaamisen jälkeen. Korjaustöihin osallistui myös venäläisiä sotavankeja, joille rakennettiin vartioitu leiri tehtaan välittömään läheisyyteen. Tiilentuotantoa ei kuitenkaan ehditty käynnistää ennen lopullista lähtöä. Lisäväriä kyläläisten elämään toi venäläisten vuosina 1940–1941 kylän kaakkoispuolelle rakentama Suulajärven sotilaslentokenttä, joka oli koko jatkosodan ajan Suomen ilmavoimien aktiivisessa käytössä. Kylän nykyinen nimi on Kirpitšnoje. Se on vireä, noin 1300 asukkaan yhteisö. Keskustaan on rakennettu parikymmentä kerrostaloa ja keskustan ulkopuolella, päätien varren suomalaistalojen tilalle uusia pien- ja maataloja. Keskustan itäpuolella on laajahko alue vaatimattomia, pääosin karjanhoitoon liittyviä rakennuksia. Savikon alueelle on 2000-luvulla rakennettu nykyaikainen, yli 100 rakennusta käsittävä huvila-alue Zavodskoi. Keskustassa on kauppakeskus, tori, koulukeskus, liikuntapaikkoja, erikoisliikkeitä sekä pienteollisuutta. Kylän elinkeinoja ovat edelleen myös maanviljely ja karjanhoito. Kyläkeskuksen etelä- ja lounaispuolella on laaja puutarhaviljelyn alue. Kylän suomalaisasutuksesta ei ole jäljellä mitään. Kotiseutumatkaajille tärkeä kylän tunnusmerkki, Savikon tiilitehtaan piippu purettiin keväällä 2020. Piipun tilistä on tarkoitus rakentaa alueelle muistomerkki. Osa tehdasalueen tiilirakennuksista on säilynyt, pääosin jo huonokuntoisina, tähän päivään asti. Perkjärven asemalta tehtaalle ja Valkealle hoville johtanut rautatie on purettu.
Perkjärven asemakylä
Perkosenjärven itärannalla sijaitsevan Asemakylän kehittyminen pienestä Perkjärven kylän kulmakunnasta vireäksi taajamaksi käynnistyi vuonna 1870 avatun Viipurin Pietarin radan myötä. Sijainti rautatien ja Muolaasta Kuolemajärvelle johtavan tien risteyksessä oli erinomainen uuden aseman perustamiselle. Kylän asuttivat rautatieläiset, virkamiehet, yrittäjät ja eri ammattien taitajat perhekuntineen. Kylästä muodostui lyhyessä ajassa Muolaan liiketoiminnan keskus ja samalla portti suureen maailmaan, vaikka pitäjän hallinto sijaitsi yli 15 km päässä kirkonkylässä. Aseman perustaminen merkitsi vilkkaan tavara-ja henkilöliikenteen käynnistymistä. Radan myötä käynnistyi myös varakkaiden venäläisten laajamittainen huvilarakentaminen. Perkjärven kylässä ja Asemakylässä arvellaan olleen parhaimmillaan yhteensä noin 200 venäläisten käytössä ollutta huvilaa. Huvila-asutuksesta tuli kyläläisille merkittävä lisäansioiden lähde. Vilkkaan tavaraliikenteen mahdollistamiseksi ratapiha käsitti useita raidepareja sekä laajan varasto- ja lastausalueen. Matkustajien kyytitarpeita palveli parhaimmillaan monikymmenpäinen joukko ajureita, isvossikoita, joiden lisäksi asemalle muodostui 1930-luvulla myös taksiasema. Asemalta lähti kaksi pistoraidetta, toinen itään Savikon tiilitehtaalle ja Valkealle hoville ja toinen länteen Vierustan sorakuoppaan. Vierustan rata oli Kaukjärvellä sijainneen Perkjärven tykistöleirin aktiivisessa käytössä. Leirin sotilaat, huoltoliikenne ja muut palvelut merkitsivät kesäkauden piristysruisketta koko kyläkeskukselle. 1920-luvulla leirejä alettiin järjestää myös talvisin. Asemakylässä oli ennen talvisotaa lähes 1 000 asukasta. Taajamassa oli luterilainen rukoushuone ja ortodoksinen kirkko hautausmaineen, kruununvoudin (myöhemmin nimismiehen) konttori, postitoimisto, puhelinkeskus, VPK:n talo ja harjoituskenttä sekä suojeluskunnan talo, urheilukenttä ja ampumarata. Kauppaliikkeitä ja pienyrityksiä oli runsaasti: Kannaksen osuusliikkeen myymälä, kolme yksityiskauppaa, kirjakauppa, lihakauppa, leipomoita, kotikutomo, pitokokki, makaronitehdas, rinkelitehdas sekä satula- ja valjastehdas. Kyläläisten ja kauttamatkustajien hyvinvoinnista huolehtivat matkustajakoti, asemaravintola ja kaksi kahvilaa. Vaikka kylä oli suuri, siellä ei ollut apteekin, kätilön ja hierojan lisäksi muita terveyspalveluita. Lääkäriin piti lähteä Pällilään, Kyyrölään tai Viipuriin saakka. Ensimmäisen koulun asemakylään perusti rautatiehallitus. Kunnallinen koulu aloitti v.1910. Tätä ennen asemanseutu oli kuulunut Perkjärven kylän koulupiirin. Opettajina ennen sotia toimivat Martti ja Aino Lehtinen sekä Aino Kuivalainen. Oppikouluun lähdettiin Viipuriin tai Terijoelle. Kylässä toimi lisäksi yksivuotinen Kannaksen kotiteollisuuskoulu. Kylän seura- ja harrastustoiminta oli aktiivista. Siellä toimi muun muassa kolme urheiluseuraa, tanssiseura, tanhuseura, näytelmäryhmä, kaksi kuoroa, suojeluskunta, Lotta Svärd sekä VPK:n ja suojeluskunnan soittokunta. Perkjärven asema muistetaan myös Jääkärin morsian -elokuvan kuvauspaikkana, saksalaisena Tuckumin asemana, kesältä 1937. Venäjän vallankumouksen jälkeen ja varsinkin Venäjän vastaisen rajan sulkeuduttua venäläisten huvila-asukkaiden virta tyrehtyi ja aseman liikenne hiljeni huomattavasti, mutta kylä säilyi sotiin asti virkeänä ja elinvoimaisena. Asema, kaikki suuremmat rakennukset ja pääosa asuinrakennuksista tuhoutuivat talvisodassa. Osa asukkaista palasi kylään ja aloitti kotiensa jälleenrakentamisen, mutta työpaikkojen puuttuessa elinmahdollisuudet olivat rajalliset. Kauppaliikkeitä avattiin ja muut asukkaiden tarvitsemat palvelut käynnistyivät vähitellen. Ratapiha kunnostettiin ja junaliikenne käynnistettiin uudelleen. Asema toimi tilapäisessä parakissa. Myös osa harrastustoiminnasta virisi uudelleen. Muun muassa suojeluskuntatoiminta käynnistettiin ja puolustusvoimien tuella rakennettu uusi suojeluskuntatalo otettiin käyttöön joulukuussa 1943. Myös rautatienkoulu tuhoutui talvisodassa, mutta asemakylän säilyneessä kansakoulussa koulunkäynti jatkui. Kylän nykyinen nimi on Kirillovskoje. Asukasluku on noin 600. Kauppakeskus, koulu ja muut asukkaiden tarvitsemat palvelut sijaitsevat rautatieaseman lähituntumassa. Pientaloista ja muutamasta kerrostalosta koostuva asutus on keskittynyt suppeahkolle alueelle aseman ympärille. Kylän pohjoisosassa ja järven länsipuolella on jonkin verran pienteollisuutta. Uusi rautatieasema sijaitsee vanhan aseman paikalla ja ratapiha on lähes ennallaan. Rautatieliikenne on varsin vilkasta. Savikon tiilitehtaalle johtanut pistoraide on purettu. Järven luoteispäässä on Venäjän armeijan laajahko varastoalue, jonne johtaa pistoraide. Perkjärven entisen tykistöleirin alueella Kaukjärvellä on Venäjän armeijan valmiusjoukkoihin kuuluvan yhtymän varuskunta harjoitusalueineen ja ampumakenttineen. Joitakin vanhoja suomalaistaloja on vielä jäljellä, mutta niitä on muutostöiden jälkeen vaikea tunnistaa. Suuremmista rakennuksista on säilynyt vain Perkosenjärven (Maloje Kirillovskoje ozero) pohjoispäässä sijaitseva kansakoulu.
Punnus ja Sokiala
Punnuksen nimen synnystä kerrotaan kiehtovaa tarinaa. Sen mukaan ruotsalainen sotapäällikkö Pontus de la Gardie oli 1580-luvulla Käkisalmen valloituksen jälkeen pysähtynyt joukkoineen suuren järven rantaan. Tätä leiripaikkaa alettiin kutsua Puntuksen niemeksi, joka sitten muuntui kansan suussa Punnukseksi. Vanhin Tukholman arkistosta löydetty kartta Punnusniemestä on vuodelta 1645. Kerrotaan myös, että Punnuksessa olisi 1600-luvulla ollut kuninkaan ratsutila.
Äyräpääjärven vedenkorkeus oli aikoinaan sama kuin Punnusjärvessä. Vuoksen vedenpinnan laskettua vuonna 1857 lähes viisi metriä Äyräpäänjärven ja Vuoksen välissä ollut Puratsin järvi
kuivui ja jäljelle jäi vain Salmenkaitajoki. Punnusniemeen oli jo tuolloin kehittynyt tiivis asutus ja asukkaat olivat raivanneet peltoja yhdessä ns. sarkajakoina ja viljelivät niitä ”saroittain”. Myös
syntyneelle vesijättömaalla käynnistyi vastaavanlainen viljelyalue ja sinne siirtyi uusia asukkaita.
Talvisotaan mennessä tällä alueella Vuoksen rannalla, Jokisuun kulmalla oli jo 25 taloa. Ratayhteys Viipurista Valkjärvelle valmistui 1930 ja rakentaminen työllisti kylän miehiä. Radan varteen nousi myös Punnuksen pysäkki ja sen viereen aivan talvisodan kynnyksellä Jokisuun uusi koulurakennus.
Punnuksessa oli vielä viime vuosisadan alussa erikoinen, pyöreistä kivistä rakennettu kivinavetta.
Sen suojiin kylän lapset ja naiset piiloutuivat sisällissodan taistelujen aikaan keväällä 1918. Navetta tuhoutui talvisodassa ja kivet ovat nyt pietarilaisen Nikolain datshan takana Punnuksessa.
Kaunis Punnusjärvi (Krasnoje ozero) on noin 7 kilometriä pitkä ja syvimmillään lähes 15 metriä.
Järvi ja sen ranta-alueet on rauhoitettu geologiseksi luonnonsuojelualueeksi vuonna 1976. Järven
pohjaan kulkeutuu jokien kautta tonneittain mangaania ja järvessä elää harvinaisia eläinlajeja. Suontaanjoki on tärkein Punnusjärveen laskeva joki. Se virtaa järveen kaakosta Valkjärven puolelta ja kulkee matkallaan jääkaudella syntyneen syvän ja luonnonkauniin Suontaanlaakson halki.
Punnus oli merkittävä kyläalue Muolaassa, mistä kertoo elämään jäänyt sanonta: Punnus on puoli
pitäjää. 1700-luvulla Punnuksessa tiedetään asuneen Halosia, Henttisiä, Jääskeläisiä, Kaurasia ja
Närväsiä. Lahjoitusmaa-aikaan Punnuksen alue kuului Pällilän hovin läänityksiin. Punnuksen alueen väestö oli pääasiassa maanviljelijöitä, kuten suurin osa muistakin muolaalaisista.
Viljelysmaata kylässä oli toistatuhatta hehtaaria, mutta tilojen maat olivat hajallaan pieninä
palasina. Voita, munia ja sianlihaa myytiin Pölläkkälän torilla ja maitoa lähetettiin rautateitse Viipuriin. Punnuksen keskus sijaitsi Punnusjärven luoteisrannalla, siellä oli osuuskauppa, osuuskassa ja kansakoulu, jonka opettajina ennen sotaa toimivat Hilja Järvelä ja Tuomas Pitkänen.
Punnuksesta olivat lähtöisin myös kansanedustajat Aleksanteri Mero ja Jooseppi Kauranen.
Talvisodassa seutua puolusti kymenlaaksolaisrykmentti JR 5. Taistelut Punnusjoella kestivät helmikuun puoliväliin. Taistelulähetti Eino Kauppila laski Suomen lipun Punnuksen koulun
lippusalosta ja toi sen turvaan. Lippu kuuluu nykyisin Forssan museon Muolaan osaston kokoelmiin. Talvisodassa Punnuksen 150 talosta jäi asuttavaan kuntoon vain parikymmentä.
Vuonna 2012, yhteistyössä alueen koulun opettajan Svetlana Tufatulinan kanssa, Punnukseen pystytettiin kivinen muistomerkki ”Sydänveri”. Vuonna 2018 suomalaiset yhdessä pietarilaisen Karjalan Valli -sotavainajaetsintäryhmän kanssa avasivat pellon alle painuneen Punnuksen koulun
kaivon, josta löytyi kuuden suomalaisen sotavainajan jäänteet. Ne on arkutettu, siirretty Suomeen ja
DNA-tunnistettu ja haudataan sotilaallisin kunnianosoituksin kotiseutujensa hautausmaille.
Neuvostoasukkaita kylään asutettiin v.1946 ja sinne perustettiin kolhoosi Pobeda. Nyky-Punnus on
elinvoimainen keskus, josta löytyy kouluja, kauppoja, pieni ortodoksinen kirkko, suuri maitotila ja
vireää maanviljelystä. Taloja ja loma-asuntoja nousee jatkuvasti ympäri Punnusta.
Pällilä
Pällilän kylä oli keskeinen osa Muolaan lahjoitusmaakauden perintöä. Lahjoitusmaakausi alkoi 1710-luvun jälkeen ja vuoden 1728 maakirjan mukaan kenraaliluutnantti ja kuvernööri Grigori Petrovitš Tšernyšev omisti huomattavan maa-alueen Valkjärvellä ja Muolaassa. Hovi sijaitsi ensin Punnusniemessä ja sitten Pällilässä. Maan omistus siirtyi suvussa edellisen pojan, Peter Tšernyševin kautta hänen leskelleen Jekaterina Anderejevna Usakoville ja tämän lapsille. Vuonna 1780 maat siirtyivät perinnönjaossa prikatieri ruhtinas Vladimir Golitsynin puolison valtarouva Natalia Golitsynin, syntyjään Tšernyšev, omistukseen. Pällilän lahjoitusmaan omistaja kävi harvoin kartanossaan ja hovia hoiti sen tilanhoitaja. Kuuluisin ja ikävin heistä oli Muolaan Volka, jonka julmasta tavasta hoitaa työtään on kirjattu monta ikävää muistoa. Hän petti hovin työväen ja myös isäntiensä luottamuksen julmalla ja epärehellisellä toiminnallaan. Lahjoitusmaakausi päättyi, kun Suomen suurruhtinaskunta päätti lunastaa lahjoitusmaat ja myydä ne edelleen maiden tuolloisille viljelijöille, maat ennen lahjoitusmaakautta omistaneille tai näiden jälkeläisille. Pällilän hovin maat ostettiin valtiolle vuonna 1872 ruhtinas Boris Golitsyniltä. Näin päättyi muolaalaisen talonpojan elämä kartanon alaisuudessa ja hän pystyi taas viljelemään kotitilaansa itsenäisenä perintötilallisena. Hovin kantatila oli lahjoitusmaakauden jälkeen ensin esikuvatilana, kunnes päätyi monen vaiheen jälkeen Lajusten suvulle. Pällilän talot saivat myös lisämaata hovin tiluksista. Pällilän pellot mainitaan viljavina savimultamaina, ja alueen tilat olivat hyvin toimeentulevia. Pällilän kylä sijaitsi Kyyrölästä Muolaan kirkolle johtavan tien varrella, Yskjärven pohjoispuolella. Kylästä oli avara näköala Yskjärvelle, jonka aurinkoisilla rinteillä kylän rantamaat sijaitsivat. Liikenneyhteydet olivat hyvät. Matkaa Muolaan kirkolle oli parisen kilometriä ja Kyyrölään kolmisen kilometriä. Pällilän naapurikyliä olivat lännessä Kyyrölä, etelässä Leirilä, idässä Hattula ja pohjoisessa Turulila ja Kirkkoranta. Muolaan vanhin kansakoulu perustettiin Pällillään jo vuonna 1876. Koulun sijaintiin ja perustamiseen lienee vaikuttanut läheinen yhteys parin kilometrin päässä olevaan kirkonkylään. Koulupiiriin kuuluivat Pällilän ohella sen eteläpuoliset kylät Kurkela, Heikkilä ja Leirilä. Koulu ehti toimia 63 vuotta, minä aikana siellä vaikutti vain kaksi opettajaa, Juho Lidegren ja Mikko Mäkirinne (entinen Moisander). Mikko Mäkirinne oli myös tunnettu säästöpankki- ja kunnallismies. Sotien jälkeen hän toimi Someron Säästöpankin johtajana Someron Pitkäjärvellä. Talvisodan aikana Pällilä oli asemasodan rintamana joulukuusta 1939 helmikuulle 1940. Pällilän kylä ja koulu tuhoutuivat tuolloin täysin. Kun Karjalaan palattiin takaisin vuonna 1942, koulu toimi Kyyrölässä manttaalikunnan talossa ja alakoulu vuodesta 1943 Leirilän kylässä Palsan talossa. Opettajina toimivat Mikko Mäkirinne ja Elsa Kurki. Tänä päivänä Pällilän hovista ja koulusta on vain muistot jäljellä. Kaikki rakennukset ovat tuhoutuneet. Hovin paikalla tai sen lähellä on ollut yksityistä majoitustoimintaa ja yksityinen maatilayritys, mutta alue on muutoin asuttamaton ja hylätyn oloinen. Etelään johtavan tien varrelle Yskjärven tuntumaan on rakennettu joitakin kesäasuntoja.
Saavola
Saavola oli yksi Punnusjärven eteläpuolen kolmesta pikkukylästä. Saavolaa ja sen viereisiä Oravalan ja Myhkyrilän kyliä kutsuttiin yhteisnimellä Saustala. Nimi oli käytössä puhekielessä vielä ennen sotia, vaikka se ei enää esiintynyt virallisissa yhteyksissä. Saavolan kylän arvelleen syntyneen, kun ensimmäiset kalastajat ja metsästäjät olivat jääneet pysyvästi asumaan paikalle. Saavolassa mainitaan ensimmäisenä asukkaana Saavasen tai Saavosen suku. Suku katosi sittemmin tämän perustamansa kylän historiasta. Saavolan kylä ulottui pitkänä vyöhykkeenä naapurikylästä Oravalasta Valkjärven rajalle asti. Sen rantatörmästä, jolla useimmat talot olivat aikanaan sijainneet, käytettiin yleisesti nimitystä Laamase mäk. Nimi palautuu siellä 1700-luvulla asuneeseen Laamasen perheeseen. Tämän suvun tilalle tuli 1700-luvulla Peikolasta kotoisin oleva Hyytiäisen suku, jolla oli 1930-luvulla hallussaan jo kolme tämän pienen kylän kahdeksasta talosta. Muut kylässä asuneet perheet olivat sukunimeltään Karhuja ja Suokkaita. Sekä Karhut että Suokkaat edustivat Saavolassa useampia sukuhaaroja. Saustalan kylät kuuluivat Himalan-Telkkälän koulupiiriin. Koulu perustettiin 1907 ja toimi alkuun vuokrahuoneistossa. Oma koulutalo valmistui 1910. Koulu sijaitsi Himalan ja Telkkälän kylien välimaastossa kuivalla kankaalla. Ennen oman koulun käynnistymistä lapset kävivät koulua Punnuksessa. Saavolan tiloista osa oli hyvin pieniä, ja niinpä lisäansiota hankittiin kalastuksella Punnusjärvellä sekä kauppamatkoilla ns. rätinajossa ja pottukaupalla vielä Suomen itsenäistymisen jälkeenkin. Mikko Suokas piti pientä kyläkauppaa talonsa aitassa maanviljelyksen ohella. Talvisodan rintamalinja, Mannerheim-linja, kulki Saavolan kylän pohjoispuolella Punnusjoen takana. Sodan sytyttyä kylän alue oli hyökkäävien neuvostojoukkojen taistelukentän välittömässä yhteydessä asemasodan ajan joulukuusta 1939 helmikuulle 1940. Suurin osa rakennuksista tuhoutui tuona aikana. Suomalaiset eivät jättäneet taloja tai muita rakennuksia ehjinä viholliselle vetäytyessään omalle puolustuslinjalleen Punnuksen kylään ja jäljelle mahdollisesti jääneet rakennukset jäivät taistelujen alle. Kun Saavolaan päästiin palaamaan jatkosodan alkuvaiheessa, kylä oli autioitunut eikä siellä ollut yhtään säilynyttä asuinkäyttöön sopivaa rakennusta. Väliaikaisina majapaikkoina toimivat mukana tuodut parakit ja teltat ja kylän kellarit sekä erilaisista tarvikkeista kokoon kyhätyt rakennelmat. Tarkempaa tietoa kylään palanneista ei ole käytettävissä. Tänä päivänä Saavolasta on mahdotonta löytää merkkejä entisestä suomalaisasutuksesta. Alueen pellot ovat olleet viime vuodet aktiivisesti viljelykäytössä ja Punnusjärven (Krasnoje ozero) ranta on kovasti vesakoitunut. Järven rantapuusto tekee vanhan maiseman tunnistamisen vaikeaksi.Sakkalila, Selola ja Pihkala
Sakkalila, puhekielessä Sakkali, oli Lehtokylän koulupiirin pohjoisin kylä. Yhdessä Pihkalan ja Selolan
kylien kanssa se muodosti kyläyhteisön. Samaan kyläryhmään kuului myös Heimalan kylä. Lehtokylän
koululle oli matkaa Heimalasta 2,5 kilometriä ja Sakkalilasta 3,5 kilometriä. Kyläyhteisön maat rajoittuivat Valkjärven pitäjän rajalla olevaan Hiidenojaan, joka sai alkunsa Kitasuon laidalla olevasta Innalammesta. Kylien tilat olivat pieniä ja mäkisiä ja talot sijaitsivat aluetta halkovalta maantieltä
lähtevien kujasten varrella. Kansanomaisesti koulupiirin aluetta kutsuttin Ylämaaksi, kun Kannaksen korkeimpiin paikkoihin kuuluivat Lehtokylässä Uumenonmäki, Sakkalilassa Kokkomäki ja Selolassa Juuriaismäki.
Valkjärveltä Kirkkojärven eteläpäähän johtava maantie jakoi kyläryhmän kylät siten, että Sakkali ja
Heimala jäivät tien pohjoispuolelle ja Pihkala ja Selola sen eteläpuolelle. Sakkalilassa oli 11 taloa,
Pihkalassa 2 taloa, Selolassa 3 taloa ja Heimalassa 16 taloa. Heimalan kylä sijaitsi pitäjän kaakkoisosassa naapurikylänään pohjoisessa niittyjen takana Telkkälän kylä Kirkkojärven itärannalla.
Idän suunnassa Valkjärvelle johtavan tien varrella oli Sakkalilan kylä ja tien eteläpuolella
maastollisesti ylempänä pienkylät Pihkala ja Selola. Kaakossa pientä Mottormäen tietä loivasti noustessa tultiin Kallaisten kylään. Länsilounaassa Viipuriin johtavan maantien suunnassa oli Lehtokylä ja kauempana eteläsuunnassa Jaarilan kylä. Heimalan kylästä oli kauniit näkymät: Muolaan
kirkko ja sen alapuolella Kirkkojärvi näkyivät selvästi paljaalla silmällä. Yskjärvi ja Kyyrölän kirkon
kellotornin kupolit loistivat kirkkaina aurinkoisina päivinä. Vuotjärvestäkin näkyi pieni osa.
Katsottaessa Punnuksen kylän suuntaan, jossa Punnusjärvi siinteli, näkyi rakennusryhmistä erottuva
iso vaalea kansakoulu ja metsien takana kauempana Äyräpään kirkon torni.
Heimalan kylän asukkaista huomattavan suuri osa oli muulta kylään muuttanutta väestöä.
Kyläyhteisössä asuvista suvuista voisi mainita Vaittisten ja Ihon suvut. Kauppias Pekka Iho siirsi
liikkeensä 1900-luvun alussa Terijoelle. Maanviljely ja karjanhoito olivat pääelinkeinoja. Kylissä
tiedetään olleen myös paljon hedelmäpuita, joiden satoa syksyisin myytiin Viipurin torilla.
Monenlaisten ammattien harjoittajia asui alueella. Oli suutari, joka teki saappaita jopa Alaskassa
saakka oleville suomalaisille kalastajille, kolme naispuolista räätäliä, kolme rekien rakentajaa, joista kaksi teki myös puuastioita ja kirvesmiehen töitä, tervankeittäjä ja saviastioiden myyjä. Heimalan kylässä sijaitsi Harvolasta sinne muuttaneen Albert Paijan pitämä kyläkauppa. Kyläyhteisön maat olivat hiekkamultamaita, joilla viljeltiin leipäviljaa ja perunaa. Muolaan peruna oli
erittäin haluttua Viipurin torilla. Rehuviljaa kasvatetiin niityillä. Telkkälän kylään rajoittuvat Korven niityt olivat luonnonniittyjä, joilta niitettiin heinä. Samaisilla niityillä laidunnettiin karjaa. Sakkalin puolen metsät Viharlassa ja Rainiossa olivat valtaosaltaan lehtipuuta, pääasiassa koivua ja leppää.
Myllyrötkössä kasvoi paksuja tervaleppiä, joista sahatuista lankuista tehtiin pöytiä, penkkejä ja muita
huonekaluja. Pihkalan ja Selolan puolella Nieksaman metsät olivat havupuuta, lähinnä petäjää.
Ylämaan pelloilla halla ei vieraillut kovin herkästi. Pohjavesi oli alhaalla ja kylien syvät kaivot
tahtoivat kuivua talvisin ja kuivina kesinä, jolloin vettä ei saatu riittävästi karjan tarpeisiin.
Poikkeuksena oli kuitenkin Holmakujasten varressa ollut Vanhasen kaivo, jossa vesi nousi melkein maan pintaan eikä pinta laskenut runsaastakaan käytöstä.
Kylät tuhoutuivat sodissa eikä alkuperäisiä rakennuksia ei ole enää jäljellä kuin satunnaisesti. Sotien jälkeen 1940-luvulla kylien aluetta kutsuttiin nimellä Dubrovka ja ne liitettiin Korobitsynon
sovhoosiin. Tämän sovhoosin peruja on Selolan kylään rakennettu suurkanala.
Soittola
Soittolan kylä sijaitsi Vuotjärven pohjoisrannalla, noin viidenkymmenen kilometrin päässä Viipurista kaakkoon. Kylän ja samalla Muolaan kunnan raja kulki tuossa järvessä, jonka eteläranta oli jo Kivennavan kuntaa. Kylän länsilaitaa sivusi Viipurin ja Pietarin välinen maantie, joka oli Kannaksen halki kulkeva valtaväylä. Kylän kohdalla Väärämäessä valtatiestä erkani maantie itään kohti Valkjärveä. Soittolan pohjoispuolella, Yskjärven rantamilla sijaitsivat Sormulan, Harvolan ja Vesikkalan kylät. Jo 1700-luvulla kylässä tiedetään olleen joitakin taloja taloa: Kantee (virallisissa asiakirjoissa Cande/Kande), Mäkeläin, Iivonen ja Paloposki. Kylän asukkaat joutuivat 1700-luvun alussa alkaneella ja 1800-luvun loppupuolelle jatkuneella lahjoitusmaakaudella Pällilän hovin alaisuuteen. Kun tämä raskas vaihe jäi taakse, kylä vähitellen elpyi, ja 1930-luvulle tultaessa Vuotjärvestä nousevan rinteen päällä, kylätien varrella ja Väärämäessä taloja oli jo yhteensä kolmisenkymmentä. Soittolassa, kuten monissa muissakin Kannaksen kylissä, oli viime vuosisadan alussa varakkaiden venäläisten kesähuviloita. Veljekset Antti ja Juho Paloposki myivät vuonna 1907 apteekkari Heronim Kasimirovitsch Kontrimovitschille ja tohtori Wasilij Fedotovitsch Martinoffille kylästä maa-alat, joihin nämä rakennuttivat huvilansa. Vallankumouksen jälkeen huvilat jäivät käyttämättömiksi ja apteekkarin rakennus tuhoutui. Tohtorin rakennuttama, tornilla varustettu huvila sen sijaan oli jäljellä vielä 1930-luvulla ja se siirrettiin 1936 Imatralle. Tohtori itse oli kadonnut vallankumouksen pyörteissä tietymättömiin, ja tilan maat siirtyivät vuonna 1938 valtiolle. Kun Vuotjärven vedenpintaa 1930-luvulla laskettiin perkaamalla sen Kirkkojärveen johtavaa laskujokea, kyläläisten peltoalue kasvoi kymmenillä hehtaareilla järven pohjasta kuivatetulla ranta-alueella. Soittolassa oli peltoa ja niittyä yhteensä 196 hehtaaria ja metsää 339. Pelloillansa Soittolan talonpojat kasvattivat viljaa, perunaa, heinää ja tattaria. Maanviljelyksen ja karjanhoidon rinnalla kyläläiset harjoittivat kaupankäyntiä. Ennen Suomen itsenäistymistä tärkein markkinapaikka oli Pietari, jonne oli maanteitse matkaa 80 kilometriä. Kyyrölän saviastioita käytiin kauppaamassa myös Länsi-Suomessa, jonne miehet talvisin matkasivat vielä itsenäisyyden aikanakin. Viime sotien jälkeen Soittolaan asutettiin 8 perhettä Kirovin alueelta. Soittola ja sen naapurikylät Karhula ja Hanttula – näitä kahta kylää kutsuttiin Suomen aikaan myös yhteisnimellä Moisander – on välillä hallinnollisesti niputettu yhteen ja sitten taas erotettu erillisiksi alueiksi. Alueelle on viime vuosikymmeninä rakennettu suuri lomakylä nimeltä Severnaja Korona, jonne Valkjärven tieltä johtaa entinen Soittolan kylätie. Tämän kylätien ja Valkjärven tien risteyksessä sijaitsi aikoinaan Jooseppi Kanteen kyläkauppa, josta on edelleen nähtävissä kaupan sementtiportaat ja kellarinmonttu. Joosepin vanhin poika Lauri Kantee on kirjoittanut Soittolan kylän elämästä ja sodan jalkoihin joutuneista asukkaista kolmiosaisen romaanin nimeltään ”Ko tul se sota”. Soittolan koulurakennus Vuotjärven (Volotšajevskoje ozero) pohjoispuolella on säilynyt, ja se on hyvässä kunnossa. Kylätieltä Vuotjärveen laskevalle rinteelle on 2000-luvulla rakennettu suuria erillistaloja. Viimeisin vartioitu loma-asutusalue on noussut Vuotjärven länsipään ja Pietariin johtavan tien väliseen notkoon. Rakentamisen aktiivisuudesta kertoo myös Valkjärven tien varteen tullut hyvin varustettu rautakauppa, joka ilmeisesti palvelee huvila-asuntojen rakentajia laajemmaltakin alueelta.
Sormula
Sormulan kylä sijaitsi Muolaan eteläosassa Yskjärven lounaisrannalla, linnuntietä noin seitsemän kilometriä Muolaan Kirkkorannasta etelään. Sormulan halki kulkeva, järven rantaa seuraileva kylätie johti idässä läheiseen Harvolan kylään ja sieltä edelleen Vesikkalaan. Lähin naapurikylä lännessä oli Parkkila, josta maantie johti lounaaseen kohti Perkjärven asemaa ja kylää. Pohjoiseen päin tie vei Kyyrölään, jonne oli Sormulasta vain muutama kilometri. Etelässä soiden ja metsien takana oli Suulajärvi ja sen rannalla Ilola. Sormulassa oli Esa Monosen ja Uuno Inkisen kaupat, jotka kilpailivat keskenään. Uuno Inkinen hankki 1930-luvulla sekatavarakauppansa pihaan kylän ainoan polttoainepumpun, jonka reklaamitaulussa luki ”Trustivapaata bensiiniä”. Inkinen oli kylän monitoimimies, joka kaupanpidon lisäksi oli muun muassa teurastaja, autokuski ja vakuutusmyyjä. Sormulan kylän asutus oli keskittynyt kylän pohjoisosaan, Yskjärven rannalle rajoittuvan viljavan peltoaukean keskelle. Taloja oli parikymmentä ja ne oli rakennettu kylätien molemmin puolin. Maanviljelys ja karjanhoito olivat pääelinkeinot. Sormula oli pinta-alaltaan yksi suurimpia kyliä Muolaassa, peltoa ja niittyä oli yhteensä 470 hehtaaria ja metsää peräti 1566 hehtaaria. Nämä laajat, Ilolaan saakka ulottuneet metsäalueet tarjosivat kyläläisille metsätöitä ja toivat kesäisin kylään vieraaksi varakkaita metsänomistajia ja -ostajia kartoittamaan ja arvioimaan maitaan. Ostolan muutaman talon kyläryhmä sijaitsi suurten metsä-ja suoalueiden reunamilla, ja siellä pellot olivat kivikkoisia ja talot pienempiä. Pientilallisista osa hankkikin elantonsa käymällä töissä Kyyrölän verstaissa ja taloissa. Kylään näkyi Kyyrölän ortodoksinen kirkko kauniine kupoleineen, ja kirkon heleä-äänisten kellojen soitto kuului hyvin. Kirkkaalla säällä myös Muolaan suurikokoisen kirkon ristin voi nähdä kimaltelevan horisontissa. Joulukirkkoon ajettiin kilpaa hevoskyydillä jäätyneen Yskjärven poikki. Kyläläisille tuli viimeistään hautajaisten aikaan tutuksi Sormulan Anni-mummo. Tämä oli ottanut huolekseen keittää voilla höystettyä hernerokkaa tarjottavaksi surutalojen hautajaisvieraille. Maallisia iloja tarjosi kylän Iltamatalo, jonne niin aikuiset kuin lapsetkin pääsivät katsomaan elokuviakin kiertävän elokuvakoneen käyttäjän vieraillessa Sormulassa. Yskjärven koulupiirin koulu sijaitsi Sormulasta Harvolaan johtaneen kylätien varrella. Koulupiiriin kuului Sormulan ja Harvolan lisäksi Vesikkalan kylä. Opettajina ennen talvisotaa toimivat Rauha Kuparinen ja Juhana Pöllä, jonka kerrotaan omistautuneen raittiusasialle. Koulu poltettiin talvisodan alkaessa kuten muutkin Sormulan kylän Harvolan pään talot. Koulun sauna jäi kuitenkin polttamatta. Jatkosodan aikana kyläläisiä perheineen palasi Sormulaan, missä aluksi asuttiin ahtaasti harvalukuisissa ehjäksi jääneissä taloissa. Samoissa taloissa saattoi asua myös työmiehinä käytettyjä sotavankeja vartijoineen. Uusien talojen rakentaminen lähti kuitenkin rivakasti käyntiin. Tarvittava puutavara haettiin Hasilan sahalta ja suomalaiset sotilaat auttoivat talojen pystyttämisessä. Kesäkuun alussa vuonna 1944 nämä uudet kodit jouduttiin kuitenkin jättämään ja tie vei toistamiseen kohti Länsi-Suomea. Välirauhan aikana Sormulan ja Harvolan kylien rajalle oli ilmestynyt leveä hakkuuaukio, jolla kulki valtavankokoinen suurjännitelinja. Se on edelleen olemassa. Tänä päivänä kylätien varrella on yhä pystyssä useita vanhoja suomalaisia rakennuksia ja kylän laitaan on rakennettu uusia taloja sekä jokin suurikokoinen rakennuskompleksi korkeine aitoineen ja valvontakameroineen. Tie jatkuu autioituneeseen Harvolaan ja kiertyy sieltä takaisin Viipurin Pietarin tielle. Kylässä ei nykyisin ole kauppoja eikä muita palveluita.
Sudenoja
Sudenoja, venäläiseltä nimeltään Razvoz, sijaitsi Muolaan kunnan keskiosassa ja kuului Kyyrölän kuntaan vuoteen 1934 asti ja tämän jälkeen Muolaan kuntaan. Kylästä oli matkaa Kyyrölän kirkonkylään noin viisi kilometriä ja Muolaan kirkonkylään noin kymmenen kilometriä. Sudenojan naapurikyliä olivat pohjoisessa Kangaspelto ja Ylä-Kuusaa, idässä Paakeli , etelässä Kyyrölä ja lännessä Tervola. Sudenojan halki kulki Viipurista Kivennavalle johtanut kantatie 63, josta kylän keskustassa erkani maantie Valkjärven ja Sakkolan Kiviniemen suuntaan. Kyläkeskustan itäpuolella virtasi Yskjoki /Ysäjoki. Vuonna 1936 Sudenojan pinta-ala oli 3,29 neliökilometriä, josta oli peltoa 108 hehtaaria, niittyä kolme ja metsää 218 hehtaaria. Kylän tilat olivat pieniä. Peltopinta-alat vaihtelivat kahdesta seitsemään hehtaariin. Pellot olivat ajan tapaan hajallaan useassa lohkossa, vaikka kyläkeskus oli yksi tiivis kokonaisuus. Heinää ei juuri viljelty, vaan pääasiassa korjattiin luonnonheinää. Vain varakkaimmissa taloissa viljeltiin kylvöheinää. Perunan viljely tuotti hyviä satoja Sudenojan hiekkamailla, jossa hallasta ei juuri ollut vaivaa. Kylän karja paimennettiin metsissä ja joutomailla, sillä pienistä peltopinta-aloista ei riittänyt laidunmaata karjalle. Maatalous kuitenkin vahvistui, kun Ysäjoen perkaustöissä syntyneeseen rehevään laaksoon raivattiin uudispeltoja. Kylän kauppias oli Matvei Gratscheff. Kauppa oli pieni, mutta sen valikoima oli runsas. Kaupalla ei ollut aukioloaikoja, se oli auki aina, kun talon väkeä oli paikalla. Sudenojan rikkaimmaksi talolliseksi mainitaan Ivan Gratscheff. Hänet tunnettiin myös lihamiehenä. Hän osti karjaa, teurasti kotona ja myi lihat ihmisille kulkien kylästä kylään. Myös Ivan Uschanoff harjoitti kotiteurastusta pienessä kotiteurastamossaan. Sudenojalla ei ollut sähköä ennen sotia, öljylamput olivat edelleen käytössä. Tästä ja talojen ja pihapiirien tiiviistä rakentamisesta johtuen vapaaehtoinen palokuntatoiminta oli aktiivista. Opastusta ja myös sammutusvälineitä saatiin Kyyrölän osaavalta VPK:lta. Sen päällikkö Aleksanteri Korelin kävi opettamassa Sudenojan ukoille ja nuorille miehille, miten tulipaloa sammutetaan. Sudenojan väestö, noin kaksikymmentäkuusi taloa, koostui lähes kokonaan alueelle 1700-luvulla siirrettyjen venäläisten jälkeläisistä. Kylä oli rakennettu perinteisen venäläisen maalaiskylän tavoin, jossa talot sijaitsevat vierivieressä maantien molemmin puolin, päädyt tielle päin. Kylässä oli vain yksi suomalaistalo, Matti Rämön talo, sekin kyläkeskustan ulkopuolella Kyyrölään päin mentäessä. Suomenkielinen Matti oli myös venäjänkielentaitoinen asuttuaan pitkään kylässä. Sudenojan venäläiset asukkaat olivat ortodokseja ja kuuluivat Kyyrölän seurakuntaan . Kirkossa käytiin myös läheisessä Kangaspellon kappelissa. Sudenojalla ei ollut omaa koulua, vaan suurin osa kylästä kuului Kangaspellon koulupiiriin ja pienempi osa Kyyrölän koulupiiriin. Neljän kilometrin koulumatka Kangaspellon kouluun kuljettiin jalan tai linja-autolla. Linja-autoliikenne Viipurin tiellä oli vilkasta ja liikenneyhteydet olivat hyvät. Sudenojan kylä tuhoutui Talvisodassa lähes kokonaan. Vain yksi asuintalo, Gratscheffin talo oli säilynyt. Kuusi perhettä palasi Sudenojalle kesällä 1942, jolloin asuntoina käytettiin säilyneistä karjarakennuksista tai saunoista kunnostettuja tilapäismajoituksia. Vuosien 1942 ja 1943 kuluessa kylään palasi noin puolet sen entisistä asukkaista ja väliaikaisia asumuksia alkoi valmistua. Uuden asutuslain määräysten mukaan talot piti rakentaa erilleen toisistaan, paluuta vanhaan tiiviiseen kylärakentamiseen ei ollut. Uusi käsky lähteä evakkoon tuli touko-kesäkuun vaihteessa 1944. Meneillään ollut tilojen uusjärjestely jäi kesken. Tänä päivänä Sudenojan kylästä ei helposti löydy jälkiä entisestä vilkkaasta pikkukylästä. Sodan jälkeen annettu nimi Srednegorje ei enää ole käytössä. Alue on täysin asumaton ja tienoikaisut ovat muuttaneet maiseman kokonaan toisenlaiseksi suomalaisaikaan verrattuna. Venäläisen opaskartan mukaan tienristeyksen lähellä Krasnoselskojen (Kyyrölä) puolella entistä kylää on neuvostoaikainen sotamuistomerkki ja joukkohauta. Ne kuitenkin yleensä jäävät kulkijalta huomioimatta ohi ajettaessa.
Taaperniemi
Taaperniemen kylän nimen arvellaan juontuvan sukunimestä Taber tai Taberman, joka aikojen saatossa muuntui nykyiseen asuunsa. Kylä sijaitsi suuren Muolajärven lännen puoleisen rannan niemekkeellä, jonka kohdalla Muolajärven vesialue kapenee kolmasosaan leveydestään. Kylän maat ulottuivat Muolajärvestä aina pienemmän Perkjärven rantaan. Näiden järvien pintojen korkeusero oli peräti parikymmentä metriä. Kylä sijaitsi vedenjakajalla: Muolajärvi laski vetensä Vuokseen ja sieltä Laatokkaan, kun taas Perkjärven vedet laskivat länteen kohti Suomenlahtea. Parhaimmat viljelysmaat Taaperniemessä sijaitsivat vajaan kilometrin levyisenä kaistana Muolajärven rantaa myötäillen aina Metsäkylään ja Suurniemeen saakka. Kylään saatiin oma koulurakennus vuonna 1917. Sitä ennen lapset kävivät koulua Muolajärven toisella puolella Viholassa. Matka sinne oli hankala ja pitkä. Järven yli soutaen tai talvella hiihtäen matkaa oli nelisen kilometriä, mutta maitse matkaa tuli seitsemänkin kilometriä. Vuonna 1918 koulutyö keskeytyi kevään sisällissodan vuoksi. Taaperniemellä koulua piti opettaja Villiam Kokka, joka oli kotoisin Inkeristä. Hänen kerrotaan olleen erinomainen muusikko ja kaskujenkertoja. Tie Taaperniemeen ja Metsäkylään kulki kaakosta läpi Keskikylän. Maasto oli kuivaa kangasmaata. Kylältä oli myös sen ajan kävelytieyhteys Perkjärven kylään. Taaperniemeä, vaikka se oli tavallinen maalaiskylä, kutsuttiin suurkyläksi. Syrjäinen Metsäkylä oli sitä merkittävästi pienempi ja tieyhteydet sinne olivat heikot, joten omavaraisuus ja naapuriapu olivat tärkeitä. Taaperniemessä oli vuonna 1939 lähes viisikymmentä taloutta ja yli 250 asukasta. Kaikki saivat toimeentulonsa maataloudesta ja metsästä sivuelinkeinoineen. Teollisuutta kylässä ei ollut. Taaperniemeläiset elivät tiiviisti yhdessä, miltei kaikilla oli samanlainen tausta, pienehköt tilat, mutta vakaa toimeentulo. Naapuritaloissa saattoi pistäytyä mielensä mukaan odottelematta sen kummempaa kutsua. Olikin tapana sanoa, jotta ”vaik seitsemä kertaa käi saman päivä aikan, ei saant kyssyy, jot onk siul mitä asjaa”. Kahvia ja ruokaa tarjottiin tulijalle ja tarvittaessa hänelle raivattiin tilaa pöydän ääreen. Taaperniemen tilat hankkivat lisätienestejä metsätöillä tukki- ja halkometsällä, rakennustöissä, kalastuksella, marjastamalla ja veneitä valmistamalla. Hirsirakentamisesta hyvä esimerkki oli Perkjärven komea suojeluskuntatalo, jonka Taaperniemen miehet urakoitsivat ja rakensivat. Kylän kauppaa pitivät Iivari ja Hetti Nikkanen. Iivari ja lankomiehensä ”Marti Antti”, Antti Nikkanen olivat varsinaisia juttumiehiä. Kaupalla pidettiinkin isäntien iltatarinoita ja samoilla reissuilla hoituivat monet ostokset. Kylässä oli myös kirjasto, mutta lukuharrastuksen laajuudesta ei jälkipolvilla ole tietoa. Taaperniemen suojeluskunnan ja lottien kyläosastot kuuluivat Perkjärven yhdistykseen. Lotat kävivät vuorollaan muonittamassa Perkjärven tykistöleirillä, jossa oli kanttiini. Tietä Taaperniemeen pidettiin yllä kyläläisten toimesta, osuuksiin jaettuna. Talvisin tietä ei tarvinnut aurata, koska kylään ei ollut autoliikennettä. Tilanne muuttui, kun liikenne vilkastui sodan uhan alla linnoitustöiden alkaessa. Sillat levennettiin tuolloin auton akselileveyden mukaisiksi ja ne vahvistettiin lankuilla. Useita teräsbetonisia pesäkkeitä rakennettiin Suursuon ja Muolajärven väliseen kapeikkoon. Mannerheim-linja kulki kylän länsipuolelta. Taaperniemen kylä tuhoutui lähes kokonaan jo talvisodassa. Kun Karjalaan päästiin palaamaan, oli paikalle rakennettu neuvostokolhoosin rakennuksia. Kylää ehdittiin jälleenrakentaa jatkosodan aikana 1941–1944 ennen toista lähtöä. Tänä päivänä elämä Taaperniemessä on vilkasta, mutta vain kesäisin, sillä ympärivuotiset asukkaat ja palvelut ovat harvassa. Kylän kauniisiin ja kasvillisuudeltaan reheviin maisemiin on noussut runsaasti vapaa-ajan asuntoja sekä suuri, yksityisomistuksessa oleva vartioitu huvila-alue.Telkkälä
Telkkälä sijaitsi Kirkkojärven rannalla, linnuntietä noin kolmen kilometrin päässä Muolaan kirkonkylästä Kirkkorannasta itään. Telkkälän naapurikyliä olivat etelässä Lehtokylä, lännessä Kirkkojärven vastarannalla sijainneet Kirkkoranta, Hattula ja Retukylä, pohjoisessa Passila ja Punnus, idässä Himala, Myhkyrilä ja Heimala. Punnuksen ja Passilan kylien vastaisen rajan muodosti Punnusjärvestä Kirkkojärveen laskeva Punnusjoki. Esihistorialliset löydöt Telkkälästä osoittavat, että asutuksella on siellä erittäin pitkät juuret. Vanhimmat löydöt ovat kivikautiselta asuinpaikalta, ja sen mukaan asutusta siellä on ollut jo 7800 vuotta sitten. Asutus jatkui yhtäjaksoisesti yli 2000 vuoden ajan aina Laatokan tulvimiseen asti, mikä tapahtui noin 5700 vuotta sitten. Tulvan jälkeiseltä ajalta on taas löytöjä asumisesta rautakaudella, vaikka asuinpaikka oli välillä ollut hylättynä. Telkkälä, joka on suuren, kautta Kannaksen kuulun Romun suvun kantakylä, oli tunnettu hyvistä pelloistaan ja aikaisempina sukupolvina pitkiä kauppamatkoja tehneistä miehistään. Kirkkojärveen viettävät pellot olivat oikeita mustan mullan maita, ja Kirkkojärven, Vuotjärven ja Punnusjärven lasku oli lisännyt huomattavasti kylän viljelymahdollisuuksia. Kylässä harjoitettiin huomattavassa määrin myös kalastusta. Kalastajista maineikkaimpia oli hevosmiehenäkin tunnettu Jooseppi Kuisma eli ”Peko Joska.” Monet muut Kuisman sukuun kuuluneet miehet taas olivat tunnettuja kauppamatkoistaan ja useat heistä olivat asettuneet liikemiehiksi kaupunkeihin. Telkkälän miehet olivat kuuluisia yhteistoiminnastaan. Kylässä toimi yli 20 vuotta koneosuuskunta, joka omisti muun ohella myllyn ja sirkkelisahan. Seppänä toimi Frans Virtanen. Telkkälän kylässä kannatettiin maalaisliittoa, kahden asukkaan tosin tiedettiin olevan kokoomuslaisia ja kahta epäiltiin kommunisteiksi. Telkkälä kuului samaan koulupiiriin Himalan, Oravalan, Saavolan ja Myhkyrilän kanssa. Koulu perustettiin vuonna 1907 ja oma koulutalo valmistui vuonna 1910 Himalan ja Telkkälän kylien välimaille. Iivari ja Hilja Hyytiäinen olivat koulun opettajia vuodesta 1928 talvisotaan saakka. Hilja opetti vielä paluumuuton aikanakin. Alakoulu toimi Punnuksen kansakoulun kanssa. Koulun naapurissa toimi myös syksyllä 1928 käyttöön vihitty Telkkälän rukoushuone ja sen yhteydessä evankeliumiyhdistys SLEY:n nuorisoliitto-osasto. Telkkälän kylä oli talvisodan rintamalinjana joulukuusta 1939 helmikuulle 1940, jolloin puolustuslinja siirtyi Salmenkaidan linjalle. Telkkälän kylän 60 talosta kerrotaan vain kymmenen säilyneen jotenkin ehjänä sodan melskeissä. Säilyneet olivat syrjäkulmien taloja. Telkkälään palattiin lokakuussa 1941 siivoustöihin ja valmistelemaan laajempaa paluumuuttoa. Romulaisten rakennuksista säilyneitä kolmea taloa sekä kellareita ja korsuja käytettiin asuinpaikkoina talven ajan 1941–1942. Rakennustyöt aloitettiin kesällä 1942 ja materiaalipulasta huolimatta jälleenrakennustyöt etenivät vauhdilla. Kylään jäänyt sotamateriaali aiheutti kuitenkin jopa kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Myös Telkkälän-Himalan koulu tuhoutui täysin talvisodassa. Jatkosodan aikana koulu toimi Matti Kuisman, ”Peko Matin” talossa Telkkälän kylässä lähellä Kirkkojärveä. Tänä päivänä Telkkälässä on laajasti loma-asutusta Kirkkojärven tuntumassa. Alueelle pääsee Punnuksen tieltä kahta reittiä: Eteläisempi, länsimaista tasoa oleva päällystetty tienpätkä Punnuksen tieltä johtaa isoon lomakylään. Toinen, todella huonokuntoinen tie kulkee pohjoisempaa reittiä Punnusjoen (Krasnaja) tuntumassa. Teillä on lisäksi heikkotasoinen yhteys toisiinsa vanhan ”suuren kylän” alueella.
Tervola
Tervolan oli kooltaan pieni kylä, sen pinta-ala oli vuonna 1936 vain noin viisi neliökilometriä, josta peltoa oli 76 hehtaaria ja metsää 405 sekä niittyä puolisen hehtaaria. Tervolan talot sijaitsivat Lavolasta Kangaspeltoon johtavan kylätien varrella. Kylässä sijaitsivat Muolaan kunnan omistama Tervolan kantatila, Muolaan kunnalliskoti ja joukko huviloita. Kunnan omistamalla tilalla oli kaksi kasvihuonetta, ja järven ja kylätien välissä sijainnutta kaksikerroksista kunnalliskotia ympäröi laaja puutarha, jossa kasvoi kymmenittäin omenapuita. Tervolan kylä kuului Viholan koulupiiriin Oinalan ja Viholan kylien kanssa. Koulupiirin koulutalo valmistui vuonna 1937 Muolajärven rannalle Viholaan. Koulun opettajana ennen talvisotaa toimi Selma Karttunen. Kyläläisiä Tervolassa asui varsin vähän ja asuintaloja siellä tiedetään olleen ennen sotia alle kymmenen. Pienestä koostaan huolimatta asukkaisiin ja kesäasukkaisiin lukeutui kuitenkin tunnettuja henkilöitä. Muun muassa Viipurin kaupungin pormestari Lumpeella oli huvila Tervolassa ja prokuraattori Woldemar Söderhjelmin suvulla oli siellä kartano. Söderhjelmin perheen lapset kouluttautuivat akateemisiin ammatteihin. Tyttäristä Alma eteni tutkijan urallaan Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi dosentiksi ja professoriksi jo 1900-luvun alkupuolella. Huvila-asukkaina Tervolassa viihtyivät myös Suvorinit ja Nessareffit. Paluumuutosta Tervolaan tai jälleenrakentamisesta jatkosodan aikana ei ole tietoja käytettävissä. Tänä päivänä tie Tervolaan on heikkokuntoinen etelästä Lavolan (Nagornoje) suunnasta kuten myös pohjoisesta Kangaspellon suunnasta. Tie on kuitenkin yleensä läpiajettavissa maastokelpoisella autolla. Muolajärven (Glubokoje) rantahietikot muodostavat komean santaharjun Tervolassa. Jälkiä vanhasta suomalaisasutuksesta on vaikea löytää. Neuvostoaikainen pioneerileiri lukuisine rakennuksineen sijaitsee Tervolan maastossa lähellä Muolajärveä.
Turulila
Kilometri kirkolta luoteeseen Kuusaan keskustaan johtavan tien varrella on pieni Turulilan kylä. Nimen alkuperästä on monta versiota. Sen sanotaan olleen painovirheen seurausta, olihan tilan alue alun perin turkulaistaustaisen papin omistama ”Turun tila”. Toinen versio kertoo tilan omistajan olleen joku pieni turkulainen, kirjoissa ”Turun lilla”. Pääosa kylän tiloista rajoittuu Kirkkojärveen, mutta osa kylän taloista sijaitsee Muolaan kirkolta Kyyrölään johtavan tien läheisyydessä. Verokirjoihin on 1700-luvulla merkitty kylän ensimmäiseksi asukkaaksi Nikkanen. Saavuttaessa kylään etelän suunnalta tie kulkee pienen, Kirkkojärveen laskevan puron poikki. Aikoinaan kävellen kirkkoon kulkeneet tapasivat kesäaikaan tulla paljain jaloin purolle asti säästääkseen kenkiään. Jalat pestiin sitten purossa ja matkaa jatketaan kengät jalassa kirkolle. Kun Kirkkojärvestä Äyräpäänjärveen laskeva Kannilanjoki perattiin 1920-luvulla, syntyi myös Turulilaan peltomaata kylätien ja järven väliin. Ennen sitä tuo tie kulki aivan järven rannassa ja oli usein tulvavesien valtaama. Turulila kuului Koiralan koulupiiriin. Opettaja Ester Inkisen pitämä koulu toimi ensin tilapäisissä koulutiloissa vuodesta 1922 ja vuodesta 1929 lähtien sementtitiilikoulussa Koiralan kylässä. Aikoinaan kylässä sijaitsi Rannikon kauppa sekä Lindströmin nahkurinverstas. Paikalliset asukkaat tunsivat myös intohimoisen kalastajan Robert Lehmusvirran, joka usein istui onkineen rannalla. Hänen kuvansa syöpyi erottamattomasti järvimaisemaan. Kylässä toimi sotiin asti Mentulan kauppa. Tunnettu turulilalainen oli myös Tuomas Kirjavainen. Ennen Venäjän rajan sulkeutumista hän veljineen välitti Länsi-Suomesta Kannakselle ja Pietariin suuria määriä heinää ja kauraa ja teki myös muuta kauppaa näissä paikoissa. Tuomas Kirjavaisen kuoltua tila siirtyi hänen Lydia-äidilleen ja Olavi-pojalle. Olavin kerrotaan olleen aikansa Pelle Peloton, hän rakensi mm. kellukkeiden päällä kulkevan vesipolkupyörän. Kun Kannaksen linnoitustöitä tehtiin ennen talvisotaa Muolaan alueella, vapaaehtoiset linnoitusmiehet majoittuivat kesäkeleillä telttoihin Kirjavaisen ja Tonterin talojen pihamaastoon ja siirtyivät syksyn myötä talojen sisätiloihin. Talvisodan aikana Kirjavaisen talo oli puolustusjoukkojen taakse vedetty tukikohta. Sodan jälkeen Turulilan kylä liitettiin viereiseen Koiralan kylään, ja ne saivat yhteisen nimen Borki. Alueella toimi 1990-luvulle asti karjatalouskolhoosi ja Kirkkojärven rannassa sijainnut lypsyasema. Lehmiä lypsettiin kolme kertaa päivässä ja niitä paimennettiin vapaina Turulilan pelloilla karjapaimenten ja koirien avulla. Laidunalue ulottui aina kirkonkylän alueelle asti ja siellä myös sankarihautausmaalle. Laiduntavia lehmiä on kiittäminen siitä, että alue ei päässyt kokonaan pusikoitumaan. Nykyisin Turulilan alue on osa Pravdinoa, Kirkkorannan kylää. Pääosa taloista on rakennettu Kuusaan tien varrelle tai entiselle peltomaalle, ja ne toimivat lähinnä loma-asuntoina. Hiekkatie kirkolta Klimovoon (Ala-Kuusaaseen) on usein varsin huonokuntoinen, mutta lähempänä Pravdinoa sijatsevaan Turulilaan ja sitä välittömästi seuraavaan Borkin (Koirala) kylään saakka yleensä hyväkuntoinen.
Vesikkala
Vesikkalan kylä sijaitsi Muolaan kunnan eteläosassa Yskjärven kaakkoispäässä noin kuusi kilometriä Muolaan kirkonkylästä Kirkkorannasta etelään. Vesikkalan naapurikyliä olivat idässä Lehtokylä, etelässä Soittola, lännessä Harvola ja pohjoisessa Heikkilä ja Kurkela. Vesikkala kuului Yskjärven koulupiiriin Harvolan ja Sormulan kanssa. Koulu perustettiin vuonna 1906, oma koulutalo valmistui vuonna 1907, mutta se tuhoutui tulipalossa jo 1908 vuoden alussa. Uusi koulutalo saatiin toimintakuntoon syksyllä 1908. Koulu sijaitsi Sormulasta Harvolaan johtavan tien varrella. Koulun opettajina ennen talvisotaa toimivat Rauha Kuparinen, Jenny Kukkola ja Juhana Pöllä. Vesikkalan kylän vaurioista talvisodassa ei ole käytettävissä tietoja, kuten ei myöskään jatkosodan ajan paluumuutosta tai jälleenrakennuksesta. Tulipalon jälkeen rakennetun koulutalon tiedetään tuhoutuneen jo talvisodassa. Nykyisin kylä on asumaton, sillä ei ole asutusnimeä eikä siellä ole jälkiä suomalaisasutuksesta.
Vihola
Vihola sijaitsi Muolaan kunnan keskiosassa Muolajärven itärannalla noin 10 kilometriä Muolaan kirkonkylästä Kirkkorannasta länteen. Viholan naapurikyliä olivat pohjoisessa Oinala, idässä Kyyrölä ja Parkkila, etelässä Lavola sekä lännessä, Muolajärven toisella puolella Taaperniemi ja Keskikylään kuuluneet Norkkola, Jääskelä, Pyykkölä ja Orola. Viholan koulupiiriin kuuluivat Tervolan, Oinalan ja Viholan kylät. Oma koulutalo valmistui 1937. Koulutalo sijaitsi kauniilla paikalla Muolajärven rannalla. Koulun opettajana ennen talvisotaa toimi Selma Karttunen. Ennen oman koulun perustamista kylä kuului Muolajärven koulupiiriin. Viholan Nuorisoseura Rientola oli aktiivinen toimija. Vuonna 1928 seura hankki kauppaneuvos Fernfertiltä huvilarakennuksen ja noin kuuden hehtaarin maa-alueen luonnonkauniilta paikalta Muolajärven rannalta. Komea, puuistutuksilla reunustettu kujanne johti yleiseltä tieltä tähän sivussa olevaan taloon, jonka toisella puolella läikehti siniselkäinen, hiekkarantojen reunustama järvi. Aktiivisena nuorisoseuratoimijana mainitaan kauppias Kustaa Stigell. Viholassa ja sen naapurikylien alueilla toimi myös Muolajärven Marttayhdistys. Entiset nuorisoseuran jäsenet olivat tämän marttayhdistyksen kantavia voimia ja niinpä Viholan Nuorisoseuran talo olikin vapaasti marttojen käytettävissä. Vihola oli ennen Suomen itsenäistymistä kymmenine huviloineen todellinen pietarilaisen huvila-asutuksen keskus. Mutta itsenäistymisen jälkeen sen ajan muistoina kylässä säilyivät sotiin saakka ainoastaan von Flittnerien ja Oblakoffien huvilat. Viholan talot sijaitsivat kylätien varressa ja pellot laskeutuivat lounaaseen kohti Muolajärven hiekkaista, jyrkkätörmäistä rantaa. Kyläläisillä oli myös hyväkasvuisia peltoja Kuollutojan varrella. Kylän tilat olivat kuitenkin pieniä, joten monet talot hankkivat sivuansioita kirvesmiehenä, kivimiehenä tai Savikon sahan tarjoamissa erilaisissa tehtävissä. Kylä sijaitsi talvisodan hyökkääjien etulinjassa ja tuhoutui sodan melskeissä. Paluumuutosta Viholaan tai jälleenrakentamisesta jatkosodan aikana ei ole tietoja käytettävissä. Tänä päivänä kylästä ei ole löydettävissä merkkejä suomalaisasutuksesta. Alue on lähes kokonaan loma- asutuskäytössä ja sen liikenneyhteydet ovat yhtä heikot kuin naapurikylässä Oinalassa. Pihalla olevista työkoneista päätellen kylässä saattaa olla yksi toimiva maatalousyritys.
Ylä-Kuusaa, Määttälä ja Peippola
Ylä-Kuusaa oli yksi Muolaan laajimmista kylistä, johon kuuluneista Kuusaan ja Moiniemen kylistä ja alueista on tehty erilliset kuvaukset. Tämä kuvaus keskittyy Ylä-Kuusaan alueen eteläosiin, jossa Määttälän alue muodostaa oman Määttälän kylänsä. Lisäksi kuvataan pieni Peippolan kylä Kuusaan kylän naapurissa. Varsinaisen Ylä-Kuusaan ja Määttälän talot sijaitsivat tiiviinä ryhmänä Sudenojalta Sakkolan Kiviniemeen johtavan tien ja kyläkujasten varsilla. Harjun päälle rakennetut talot olivat hyvin tehtyjä ja kertoivat asukkaittensa vauraudesta, mikä juontui alueen hedelmällisistä rantamaista ja Vuoksen laskun seurauksena syntyneistä Äyräpäänjärven lietteistä. Kylässä asui useita huomattavia maanviljelijöitä. Muolaan kuuluisat kaalinkasvattajat ja avomaakurkun viljelijät ovat myös Ylä-Kuusaasta. Monet alueen hyvin hoidetut puutarhat herättävät nykyisinkin huomiota. Kylä oli myös karjatalouden alalla Muolaan parhaimmistoa, sen todistivat karjantarkastusyhdistykset, sonniyhdistykset ja maidonmyyntiosuuskunta. Äyräpään hevosystäväin seura oli Kuusaan miesten hoidossa. Hevosmiehistä tunnetuimpia olivat Jooseppi Kauppi ja Leinon veljekset. Maanviljelyksen ohella kylässä harjoitettiin myös kalastusta ympäri vuoden, ja kaloja riitti myytäväksi saakka. Tunnetuimpina kalamiehinä mainitaan Esa Paajanen, Jooseppi Raaska, Esa Susi ja Rämön veljekset Moiniemestä. Ylä-Kuusaassa oli oma kansakoulu ja suojeluskunnan talo sekä palokunnan talo ja useita kauppoja. Aino ja Väinö Lahnasalo toimivat koulun opettajina ennen talvisotaa. Tunnettuja kauppiaita olivat veljekset Mero, Jooseppi Känkänen, Johannes Reponen sekä Peippolassa Pekka Tjurin ja Kuusaassa Aleksanteri Hyytiäinen. Nuorisoseura Urpu perustettiin kylään vuonna 1920. Sillä ei ollut omaa taloa, mutta toiminta oli vilkasta. Määttälän kylässä, joka siis sijaitsi Ylä-Kuusaan kylän kyljessä, oli kolmisenkymmentä taloa. Tunnetuimpia Määttälän asukkaita oli kunnallislautakunnan esimies Juho Juvonen. Määttälän alue ulottui Äyräpäänjärven rantaan, ja Määttälän lahti oli yksi kolmesta luvallisesta linnustusalueesta tällä muutoin suojellulla järvellä. Peippolan pieni kylä sijaitsi Kannilanjoen itärannalla, Kuusaan kylän välittömässä yhteydessä. Kylässä oli vain kymmenisen taloa. Ylä-Kuusaan kylän kautta kulkenut tie on nykyisellään jäänyt sivuun päätiestä, sillä Sudenojalta Kiviniemeen johtava tie on oikaistu kulkemaan entisten viljelysmaiden läpi suoraan Kuusaan kylään. Alue on pääosin Neuvostoliiton aikana rakennettua loma- ja osin ympärivuotista asutusta. Joitakin suomalaistaloja on löydettävissä, mm. Kempin talo Määttälässä ja Jääskeläisen perheen jatkosodan aikana rakentama talo Ylä- Kuusaassa. Määttälästä löytyy opastettu reitti päätieltä Äyräpäänjärven Määttälän lintutornille. Reitti kulkee pientä hiekkatietä pitkin ja sen varrella on suomalaisten kivinavettojen perustuksia vielä nähtävillä. Äyräpäänjärven vapaat vesialueet ovat parhaiten havaittavissa juuri Määttälän tornista. Muut tornit, Mutaranta, Käenniemi ja Pyhäpäänniemi, ovat kauempana avovesialueesta. Alueen aiemmat julkiset rakennukset, kuten koulu, suojeluskuntatalo ja kaupat ovat tuhoutuneet. Ylä- Kuusaasta Kuusaan kylään (Klimovo) johtavan tien varrella on iso karjatila ja paljon siitä johtuvaa liikennettä. Sudenojalta Ylä-Kuusaaseen johtavan tien varrella on jälkiä Lillukkamäen laajasta korsukylästä, jonka neuvostoliittolaiset olivat rakentaneet välirauhan aikana. Peippolan alue on nykyisin jouto- tai viljelysmaana, ilman merkkejä tai jälkiä suomalaisasutuksesta.